9.8.2018

Surkeiden sattumusten viikko - magnitudeja ja sakkolappuja

Ilmoittakaa Lemony Snicketille, että minulta löytyisi ainesta uuteen romaaniin. Tämä viikko on nimittäin ollut yhtä surkeaa sattumusta toisensa jälkeen. En voi kuitenkaan vierittää vastuuta täysin rouva Fortunan olkapäille. Tällä kertaa tapahtumista voi syyttää pääasiassa kuolevaista päätäni, jossa on havaittavissa vahvoja lahoamisen oireita.


Ensimmäinen surkea sattumus on niin surkea, että edes minun varjoisella huumorintajullani asiaa ei voi lyödä lekkeriksi. Koska yksinkertaisesti, too soon. Kyseessä on siis tiedotusvälineitä synkentänyt uutinen Lombokin maanjäristyksistä ja niiden aiheuttamista tuhoista. Haluaisin sanoa, että olen valvonut yöni pelkän indonesialaisten hädän vuoksi, mutta tosiasiassa oma lehmäni rypee syvällä ojan pohjalla. 

En olekaan vielä vinkannut asiasta blogini puolella, mutta olen siis reilun kahden viikon kuluttua suuntaamassa ystäväni kanssa Indonesiaan. Lombokin saarelle. Saaren pohjoisosaan. Opettamaan kouluun, joka on laskentojeni perusteella hyytävän lähellä järinäkohtaa. Olen upottanut tähän suunnitelmaan rutkasti intoa, rahaa, aikaa ja muutaman opintopisteenkin, joten synkät uutiset muuttuivat mielessäni nopeasti sysimustiksi. Nyt väri on kuitenkin vaalennut taas harmaaksi. Meidät vapaaehtoiset nimittäin siirrettiin länsinaapuriin, turistiparatiisiin Balille, eli meidän ei tarvitse heittää lentolippujamme, malarialääkkeitämme ja matkasuunnitelmiamme roskapönttöön.

Tämä on viikon sattumuksista se, josta voin syyttää vain ja ainoastaan julmaa kohtaloa (ja ylivilkkaudesta kärsiviä mannerlaattoja). Hieman asiaa mietittyäni olen alkanut kuitenkin vakavasti punnita sitä vaihtoehtoa, että vika on kuitenkin pohjimmiltaan minussa. Palatkaamme vajaa vuosi taaksepäin syyskuuhun. Suunnittelen siskoni kanssa into piukeahkona matkaa Kuubaan. Taustalla on useampi kuukausi jännittämistä siitä, päättääkö tähtilipun alla pönöttävä porkkananaama estää pääsyn saarelle. Kun kuvittelemme jo kaiken olevan selvää, kuvioihin astuu Irma. Tämä harvinaisen myrskyisä emäntä päättää laittaa uusiksi Kuuban rannikon ja melkein myös tämän sisarkaksikon matkasuunnitelmat.  

Olen päätynyt siihen, että olen suututtanut jonkun korkeamman voiman, joka nyt koettaa hankkitua minusta eroon. Tähtääjän sihti on kuitenkin tasoa stromtrooper, tai sitten hänen kellonsa edistää.

Toinen surkea sattumus on näistä kolmesta huomattavasti kevyin, jolloin kuvioihin astuu myös lupa nauraa. Lombokin reissuun vaadittiin muutakin valmistelua kuin "passi ja hammasharja", mutta lopulta pääsin paperisodassa voitolle. Jäljelle jäi vain viisumin hankkiminen. Tehtävä kuulosti simppeliltä, mutta osoittautui muuksi. Lähettelin Indonesian suurlähetystöön lentolippuja, passikuvia, suosituskirjeitä, virtsanäytteitä ja mummoni rippikuvia (itse liioittelet).

Noh, lopulta pääsimme kuitenkin siihen tilanteeseen, että passini oli lähetetty minulle viisumeineen takaisin kirjattuna kirjeenä. Huomaan kuitenkin ennen noutoa, että ajokorttini on mystisesti kadonnut kukkarostani. Eli tiivistettynä en voi noutaa henkilöllisyystodistustani A, koska henkilöllisyystodistukseni B on hävinnyt. Ja käyttääkseni henkilöllisyystodistusta A, minun täytyisi avata kirje, jonka vastaanottajaksi en voi itseni todistaa. Tämäkin ö-luokan komedia saa kuitenkin onnellisen lopun, sillä paniikinomaisen täystonkimisen jälkeen löydän henkkarini sen toisen työreppuni pohjalta.

Kolmas surkea sattumus on täysin oman tollouteni tuotetta. Takana on pitkä työpäivä, lehti menee pian painoon ja kotiinlähtö kolkuttaa jo takaraivossa. Vielä viime hetkellä lisään uutisvirtaan pienen yksipalstaisen siitä, kuinka liikenteessä käynnistyy tehovalvonta koulujen alkamisen vuoksi. Valmista tuli! Kampsut kasaan, ovi lukkoon ja auton rattiin. Kiihdyttäessäni kuitenkin huomaan, että kierrosmittarin lukema tönöttää alle puolessa tonnissa. Onkohan vika mittarissa vai autossa? Sehän selviää painamalla kevyesti kaasua - ja kiihdyttämällä suoraan siihen samaiseen tutkaan, josta itse uutisoin tuntia aikaisemmin. Lukema mittarissa oli onneksi vain kaksinumeroinen, joskin pääsin ihailemaan elämäni ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kolminumeroista sakkolappua. Näin tuleva opettaja turvasi lasten koulutien.




3.8.2018

Uteliaisuus tappaa kissan lisäksi ihmissuhteesi

Ihminen on pirun utelias eläin. Jo taaperoikäinen kyselevät konekivääritemmolla kyllästymiseen asti: miksi äiti käyttää vaippoja, miten kivet kasvaa ja miten niin kissaa ei saa ottaa kerhoon?
Myöhemmin uteliaisuus ei häviä minnekään, mutta se muuttuu vähemmän ilmiselväksi - ja vähemmän viattomaksi. Tulipalopaikalle ajetaan kuin tuli hännän alla ottamaan kuvia ja pällistelemään muiden hätää auton ikkunasta. Klikkiotsikot julkkisjuoruista keräävät lukijoita, ja kaverilla kyläillessä vessareissulla tarkastellaan muina naisina seinäkaapin sisältöä.

Ihmisen uteliaisuus ulottuu monille elämän osa-alueille, mutta monilla se kohdistuu ennen kaikkea kanssaeläjiin. Tämä selittää osallaan tosi-tv:n supersuosiota; sensaationälkäinen katsojakunta seuraa hievahtamatta, kun tuntemattomat tollot rakastuvat, puhaltavat promilleja ja käyttävät kettujaan ties miessä koloissa. Kun välimatka kyyläyksen kohteeseen pienenee, kiinnostus kasvaa eksponentiaalisesti.

Nykyaika on uteliaan ihmisen riemujuhlaa. Facet, Instat ja Snäpit kutistavat yksityisyyttä ja mahdollistavat kanssaihmisten häpeilemättömän stalkkaamisen ilman katsekontaktin tai kiinnijäämisen uhkaa. Muiden tekemisiä ja sanomisia tarkastellaan päivittäin sormi syyhyten kotisohvalta nousematta.


Sanonnan mukaan uteliaisuus tappoi kissan. Piirrettä pidetään usein puhtaana paheena, mutta se on myös vienyt ihmiskuntaa hurjasti eteenpäin. Tiedonjanonsa ansiosta ihmiselle on avautunut uusia ulottuvuuksia mikroskooppisista maailmoista vieraisiin galakseihin. Kysymykset ovat johtaneet lukemattomien luonnonlakien oivaltamiseen, ensiaskeliin kuun pinnalla ja lääketieteellisiin mullistuksiin. Marsin pinnalla putputtaa tälläkin hetkellä Curiosity-mönkijä, joka kuvaa uteliaisuuden määrää ja sen avaamia mahdollisuuksia muutenkin kuin nimensä puolesta.

Uteliaisuus voi olla oikein suunnattuna hyve. Siinä vaiheessa kun tiedonjano suunnataan muiden ihmisten elämään, terveen uteliaisuuden ja urkkimisen raja on kuitenkin uhkaavan kapea. Lähipiirin elämänvaiheissa kannattaa pysyä mukana, mutta kukaan ei halua kutsumattomia jäniksiä kyytiin kyyläämään joka ikistä liikettä. Silloin tällöin jokaisen on hyvä miettiä oman uteliaisuutensa motiiveja. Onko taustalla aito mielenkiinto toisen voinnista vai pelkkä juoruamisen riemu? Uutisoppitunnin mitäkukamissämilloin-rimpsu on silloin tällöin hyvä muistaa korvata kysymyksillä ”mitä kuuluu?”, ”miten voin auttaa?” ja ”milloin törmäillään?”




29.7.2018

Pitkät naiset ovat upeita - vai ovatko sittenkään?

Eikös jokaisen pitkän naisen pidä jossakin vaiheessa tehdä Doven mainoksia toisintava postaus siitä, kuinka rakastaa jokaista senttiään? Ehkä minäkin teen sen joskus. Nyt kuitenkin pääsette lukemaan enemmän ja vähemmän satunnaisia huomioita 180-senttisen naisen perspektiivistä. Täältä korkeuksista maailma katsos näyttää aivan erilaiselta.


Pitkät naiset ovat kauniita. Pität naiset ovat upeita. Pitkät naiset ovat seksikkäitä. Netistä löytyy nopealla googletuksella useampi glorifioiva lehtiartikkeli ja keskustelu siitä, kuinka pitkät naiset ovat sitä, tätä ja ehkä vähän tuotakin. Näiden ylistävien kehujen kuuluisi kai saada minut tuntemaan itseni jumalattareksi. Tosiasiassa nämä lauseet aiheuttavat enintään jumalattoman naurunpyrskähdyksen. Pitkät naiset voivat olla upeita/seksikkäitä/tiesmitämahtavaa. Julma totuus kuitenkin on, että meistä löytyy myös vääräsäärisiä koukkuselkiä ja ruttunaamaisia rupeloita. Samoin pieni nainen voi olla syötävän suloisen taskupakkauksen sijaan perässä vedettävä kitkerä korppu. Pituus voi vaikuttaa ihmisen itsetuntoon ja habitukseen, mutta ikävä kyllä upeusasteikko ja mittanauha eivät synkronoidu automaattisesti keskenään.

 Vihaan halaamista. Tai näin olen aina itselleni uskotellut. Tosiasiassa vihaan lähinnä itseäni lyhempien ihmisten halaamista. Nothing personal. Kun esimerkiksi standardimittainen ystäväni lähestyy minua halausaikeissa, koetan pudottaudua hänen tasolleen tekemällä huomaamattoman minikyykyn. Yleensä tämä ei riitä, vaan joudun lisäksi käärimään itseni klonkkumaiseen kyyryyn, ja silloinkin päädyn lähinnä hieromaan ihmisiä rinnuksiini. Kertokaa. Miten halata lyhempää kanssaihmistä, jos en halua näyttää Quasimodolta, mutta en myöskään rutistaa hänen kalloaan?

Pitäisikö nyt tähän väliin saada jotakin positiivista? Tässä maailmaa syleilevä kuva minusta makaamassa huonosti leikatulla nurmikolla. Valitettavasti en mahtunut yhteen kuvaan, eli ottakaa kolme.


Ikävä kyllä pituus ei yleensä lopu metrisääriin, vaan jatkuu myös alemmaksi jalkateriin. Omistan pituuteeni nähden suhteellisen sopusuhtaiset jalat, mutta perusmittapuulla olen naisten maailmassa harvoin bongattu isojalka. Kuulin viimeksi viikko sitten hervottoman vitsin aiheesta eräältä oman elämänsä Hedbergiltä.

Minä: Kävin ostamassa lenkkarit XXL:stä.
H: Höhöhö. Sieltä varma sinäkin löydät kenkiä. Jos kerran paikan nimi on XXL. Hih.
Minä: Se on urheiluvaatekauppa.
H: Höhöhö. No sittenhän sieltä löytyy varmasti myös kanoottiosasto. Hih.
Minä: Hih. 

Kengänkokoni on siis 43, eli se kipuaa hintsusti naisten kenkävalikoimien ulkopuolelle. Kenkäkaupassa minulle tarjotaan lähinnä sääliviä katseita, ja kenkäkaappini on sukupuolineutraalimpi kuin vassareiden keskustelupalsta. Kohta joku taas toteaa, että "Halosen juhlakengissä koot menevät 43 asti". Ja minä vastaan, että en halua maksaa kolminumeroista summaa neliökorkoisista hirvityksistä, jotka todennäköisesti koristavat isäni kansakouluaikaisen opettajan vaatekaappia. Nyt kuitenkin näyttää ikävästi siltä, että kenkäkriisini on tullut päätökseen, ja minun pitää alkaa keksiä muita valituksenaiheita - Zalandon valikoimiin on nimittäin ilmestynyt hyvännäköisiä naistenkenkiä koossa 43!

Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, pelaanko koripalloa. Tämä on mielestäni todella huvittavaa. Ihmisen lihaksikkuus tai tietynlainen ruumiinmuoto voi kieliä helposti harrastuksista. Pitkän ihmisen yhdistäminen koripalloharrastukseen on kuitenkin yhtä kaukaahaettua kuin se, että jokainen vastaantuleva brassi olisi jalkapallohullu. Olen vähintäänkin imarreltu, jos näytän niinkin hyväkuntoiselta, että joku erehtyy luulemaan minua koripallotähdeksi. Pituuteni on yhdistetty myös lentopalloharrastukseen, minkä kohdalla en kuitenkaan pääse nalkuttamaan stereotypioista - tämä pitää nimittäin paikkansa.

Suomessa olen keskimääräisen miehen mittainen, joten puitteet julkisista kulkuvälineistä kaupan hyllyihin ovat kuin minulle valettuja. Etenkin Aasian matkoilla kuitenkin samaistun vahvasti klassikkokirjan Gulliveriin. Miehet ovat minua helposti päätä tai kahta lyhempiä, ja naiset jäävät melkein kirjaimellisesti jalkoihin. Muutamia vuosia sitten Nepalissa mieskaksikko halusi välttämättä ottaa kanssani yhteiskuvan. Kolme sekuntia olin imarreltu. Sitten palasin korkeuksistani maan pinnalle ja tajusin, että miehet halusivat todennäköisesti päästä näyttämään kavereilleen todisteita kohtaamisestaan jättiläisnaisen kanssa. Samalla reissulla jäin jumiin paikalliseen kulkuvälineeseen tuk tukiin, ja vierailuni pyörävuokraamossa onkin tarina erikseen. Ehkä kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa:



19.7.2018

Kuumia hetkiä makuuhuoneessa

 Valo. Lämpö. Luonnon äänet. Paljas iho. Hiki. 

Asioita, jotka kruunaavat kesäpäivän - ja tekevät kesäöistä (epä)puhdasta kärsimystä. Ja ei. Tämä ei ole kutkuttava avautuminen villeistä kokemuksista vällyjen välissä, vaan taas yksi suomalainen valittamassa helteiden varjopuolista vuoden viluvalituksen jälkeen.

Kuinka nukkua hellesäällä? Tätä kysymystä on koetettu jälleen ratkoa foorumeilla ja nettilehdissä, ja olen löytänyt siihen vain yhden toimivan vastauksen - huonosti. Tee huoneestasi tuulitunneli. Pakasta lakanasi. Nuku märissä vuodevaatteissa. Ensimmäisestä vaihtoehdosta saan kipeän kurkun sekä lihakset. Jälkimmäinen aiheuttaa yökastelu-flashbackeja. Olen melko varma, että Pariisin Kevään hittibiisin sanoitukset ovat syntyneet pikkutunneilla Arto Tuunelan hellemelankoliassa.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä

Helleöinä erityisen visaiseksi osoittautuu ikuinen peittopolemiikki. Sehän on aivan yleisessä tiedossa, että peiton ulkopuolelle jääneet raajat revitään hirviöiden toimesta irti. Näin ollen vaihtoehtoja on kaksi: joko antaudut sängyn alla asuvien kalpeanaamaisten zombielasten puruleluksi, tai sitten käristyt peiton alla omassa hornankattilassasi. Olen viime aikoina elänyt reunalla ja jättänyt peiton syrjään - joskin jättäen päälleni peitonkulman hämäykseksi.


Onko mikään iljettävämpää, kuin nihkeä hikihirviö marinoitumassa omissa mausteissaan ruttuisissa puhkipyörityissä lakanoissa? Kyllä. Kaksi mokomaa samassa sopassa. Talvella kyllä kelpaa päivän päätteeksi "käpertyä kullan kainaloon" (näin imeliä  facebooktiloja lainatakseni), mutta helleyönä se kainalo tarkoittaa hien valtaamaa aromipesää. Välimatka koetetaan kasvattaa tasolle "kuusikymppinen aviopari", mutta toisen lämmöntuotanto muistuttaa tehokasta sähköpatteria. Yöllä masokistinen alitajunta päättää vielä keikauttaa kaksikon lusikkaan. Ja aamulla tämä lusikka kaipaa todellakin konepesua.