16.10.2018

Onnettomat kampaamokokemukset – värinpoistolla tummemmaksi?

Kampaamon tuoli. Hilpeä hiustyöläinen hääri ympärilläsi kehuen uutta kuontaloasi. Tuijotat peiliä mekaanisesti nyökytellen, naamallasi yhtä uskottava tekohymy kuin Ärrän myyjällä. Todellisuudessa pääsi päällä roikkuva hiirenhäntä ei muistuta vähääkään pääsi sisällä ollutta mielikuvaa. Asiaa ei helpota maksamistaan odottava satkun lasku. Kampaaja ehdottaa jotakin kivaa kampausta ja päädyt kiharoihin. Ehkä se kohottaa uuden tukkatyylin uusiin sfääreihin. Kohotusta kyllä tapahtuu – lopputulos näet on kaaosmainen kasarikasa, jonka piilotat tilaisuuden tullen huppusi alle. Miten tässä taas kävi näin?



Kuulostaako tutulta? Toivottavasti ei. Empiirisen tutkimukseni mukaan ihmiset marssivat kampaamon ovista yleensä hymy piristävästi korvissa. Joskus kuitenkin käy niin, että lopputulos on Nelosen mainoskampanjaa siteeraten jotain ihan muuta. Kukkaron ja hiusten massa on keventynyt huomattavasti, mutta tulos miellyttää yhtä paljon kuin jenkkien presidentinvaaleissa.

Olen itse harvinaisen hankala asiakas – tai pikemminkin hiukseni ovat. Itse otan tyytyväisenä (tai sitä näytellen) vastaan yllätykset, jotka peilistä paljastuvat. Olen kuitenkin tainnut olla tasan kerran täysin tyytyväinen lopputulokseen kampaajalta lähdettyäni. Pienenä tyttönä tuskailin, kun päähäni ilmestyi äitini ja kampaajani salaliiton tuloksena aina sama potta. Varhaisteininä halusin kokeilla rajun revittyjä emo-otsiksia, mutta ikääntynyt kampaajarouva loihti päähän tylsän tätitukan. Myöhemmin leikkaustulokset alkoivat kuitenkin kehittyä yhtä matkaa oman harkintakykyni ja tyylitajuni kanssa.

On kuitenkin yksi asia, jossa lopputulos on harvoin ollut haluttu – värjäystulos. Sanotaan että värillä ei ole väliä. On kuitenkin hankalaa olla välittämättä, kun keskiruskeaksi halutut hiukset kilpailevat mustuudessa huumorintajuni kanssa. Tukkani siis lävähtää poikkeuksetta liian tummaksi varoittelusta ja varotoimenpiteistä huolimatta. Kun soppaan lisätään passiivisaggressiivinen punapigmentti, ei lopputulos ole mistään vinkkelistä katsottuna sinne päinkään.

Istahdin pari viikkoa sitten pitkästä aikaa kampaamon penkille. Ideana oli saada auringon läikittämä kuontaloni tasaisemman vaaleaksi. Tästä lähtötilanteesta minulla on todella heikosti kuvia, mutta alta saatte jotakin osviittaa. Tukkani siis oli epätasainen yhdistelmä blondia ja vaaleaa maantienharmaata. Värinpoisto päähän, sävy perään ja tyveen vähän tummempaa. Ideaalituloksena anistonmainen tumma blondi. Mikä voisi mennä pieleen?


Selvästi melko moni asia. Föönipenkkiin istuessani kampaaja ihasteli luonnollista lopputulosta. Omaan silmääni tukka oli tummentunut, mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Eihän latvaan oltu edes laitettu väriä?  Päädyin siihen, että valaistus tekee tepposet. Lopputulos näytti tosiaan luonnolliselta ja sopi minulle. Kotosalla näin kuitenkin tilanteen uudessa valossa (kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti). Tukkani oli kuin olikin tummentunut huomattavasti. Ensimmäistä kertaa koskaan nielin nössöyteni, tartuin luuriin ja näpyttelin näytölle kampaajan numeron. Asia saatiin sovittua asiallisesti, ja sovimme seuraavalle viikolle uuden ajan.


Tosiaan viikkoa myöhemmin hipsin hieman hermostuneena tukkatohtorille (kielletty sana, pahoittelen). Ajattelin, että minua pidetään vihoinviimeisenä valittajana, jolla on epärealistiset odotukset. Minut kuitenkin otettiin vastaan todella aurinkoisesti, ja asiaa tutkailtuamme kampaaja totesi tyrkänneensä tukkaani liian tumman sävyn. Sain siis maksuttoman korjauksen ja uskokaa tai älkää – juuri haluamani lopputuloksen. Välillä valittaminen kannattaa!


Ovatko teidän kampaamokäyntinne päättyneet pettymyksiin? Oletteko nielleet harmistuksenne vai vaatineet korjauksia?

11.10.2018

Voiko mies kieltäytyä sekasaunasta? Ahdistaako alastomuus?

Yrjönkadun uimahalli on jälleen noussut lehtien otsikoihin. Tällä kertaa syynä ei ole salainen saunahomostelu, vaan kohu on siirtynyt löylyjen lämmöstä itse altaille. IS-otsikko kuuluu: Miehet häiritsevät alastomia naisia uimahallissa. Hatunnostot toimittajalle harvinaisen harhaanjohtavasta otsikosta. Tällä kertaa kyseessä ei ole #meetoo-hashtagin kruunaama häirintätarina, vaan enemmänkin kyse on häiriintymisestä. Tiivistettynä Yrjönkadun naisuimarit ovat harmissaan miesvalvojista naisten naku-uintivuoroilla.

Olen itse harvinaisen häpeilemätön nakuilija, mistä voi kiittää tai syyttää kasvatusta – meillä kotipuolessa on aina saunottu ristiin rastiin molempien vanhempien, kaikkien sisarusten ja heidän siippojensa kanssa. En ole kuitenkaan täällä toitottamassa, että jokaisen pitäisi syöksyä tissit vilkkuen sekasaunavuoroille ja alastonaltaille. Häveliäisyys on hyväksyttävää, ja minulla onkin lähipiirissä paljon naisia, jotka eivät perusta sekasaunomisesta. Alleviivaan sanaa naisia. En nimittäin ole kuullut elämässäni yhden yhtä sekavuorojen vastaista sanaa tai kieltäytymistä kimppasaunasta miehiltä. Ovatko miehet siis poikkeuksetta sinut alastomuutensa kanssa? Vai onko kieltävä vastaus edes vaihtoehto?


Yrjönkadun uimahallijuttujen kommenttikentässä vilisee todella usein sama argumentti – eihän ne miehetkään ämpytä naissiivoojista pukukopeilla! Olen ollut putsaamassa uimahallissa miesten pukuhuoneita pariin otteeseen. Lyhyelläkin kokemuksella voin todeta, että vaikka valituksia ei juurikaan kuulu, vaivaantuminen on joskus ilmiselvää. Olen päässyt todistamaan hämähäkkimiesmäistä seiniä pitkin kulkemista ja säännöllistä selin kääntymistä. Toisilla miehillä naissiivoojan läsnäolo purkautuu päinvastaisena ylirehvakkaana saapasteluna, vaikka aikaisemmin askellus oli silminnähden arkisempaa. Olen myös saanut kuulla varhaisteinipoikien supinaa siitä, kuka uskaltaa näyttää siivoojalle pippelinsä. Asiaan vaikuttaa varmastikin ikäni – olinhan koppimoppaajana ollessani vain parikymppinen. On kuitenkin turha väittää, että nakkeilu naissiivoajien edessä olisi kaikille täysin neutraalia.

Sekasaunojen suurkuluttajana olen todennut, että avoin alastomuus ei ole sukupuolesta kiinni. On olemassa kainoja miehiä ja hyvinkin estottomia naisia. Olen ollut mökki-illanvietossa, jossa miehet ovat ehdottaneet ensimmäisinä uimapukuja – muistaen kuitenkin lisätä loppuun "että tytöt ei ahistu". Tosiasiassa naisille sekasaunominen ei ollut mikään ongelma. Kerran ainoana naisena erehdyin kysymään, josko voisin liittyä löylyyn miesten seuraan. Joottelun jälkeen huomasin kuitenkin lauteilla, että tosiasiassa osa saunojista oli tilanteessa vähintäänkin vaikeana. Miksi kukaan ei sitten kieltäytynyt? Syynä voi olla varmasti porukkapaine tai miehisen egon varjeleminen – eihän tosimies alastonta naista pelkää!

Tästä asiasta olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia ja ajatuksia. Saako mies kainostella alastomuuttaan avoimesti? Herättääkö nakuallaskeskustelu ajatuksia? Oletko itse sekasaunoja?

Kuvat: Pixabay

7.10.2018

Maneerini kirjoittajana – syyllistytkö sinä samaan?

Yhdistän maneerit yleensä musiikkimaailmaan. Ensimmäisenä mieleen nousevat Axl Rosen kireä maukuminen, Elli Haloon maaninen tuijottelu ja räppistarat, jotka toistavat nimeään hodormaiseen tahtiin. Myös puheesta korvaan ja hermoon särähtää helposti aimo nippu maneereita. Niinku kyllä sä siis varmaan todellaki tiedät jonku, ketä on vitun raivostuttava puhuja, vai mitä? Toimittajan työssä ja blogia kirjoittaessani olen huomannut toistavani tiettyjä maneereita hävettävän innokkaasti myös kirjoittajana – ja olen päässyt kuulemaan näistä kommentteja myös lähipiiriltäni. Näin ollen ajattelin läväyttää kaikki kliseeni näkösälle, ennen kuin kukaan kerkeää kauhistelemaan niitä kommenttikentässä.

 Vertauskuvat. Vedän vertauskuvien kylvämisessä vertoja itse Jesselle. Ja selvästikin sain alleviivattua pointtini aloittamalla tämän osion vertauksella. Välillä allegoriakiimani menee liiallisuuksiin, ja olenkin saanut kuulla pientä kuittailua esimerkiksi aikaisemmasta muuttopostauksestani. Vedän vertauskuvia hatustani yleensä kaipaillessani tekstiin elävyyttä ja huumoria. Toinen vaihtoehto olisi kertoa oikeasti hauskoja juttuja, mutta vertauskuvilla vehtailu on huomattavasti helpompaa.

Ajatusviiva. Tai itse asiassa yleensä tavuviiva, jota käytän törkeästi ajatusviivan sijasta. Kyllä, olen käynyt yliopiston. Ja ei, en osaa tehdä ajatusviivaa läppärini näppäimistöllä. Merkin heikko löydettävyys on todennäköisesti vinkki siitä, että sitä ei pitäisi viljellä jatkuvasti. Haistatan tälle vinkille pitkät (liian lyhyellä viivalla). Ajatusviivalla tekstiin saa helposti ylidramaattisen maaoravan dun dun duuuuuuun- efektin, joka vetoaa skandaalinnälkäiseen mieleeni. Tämä pieni viiva voi tehdä tekstiin suurenkin sävyeron. Katso vaikka:

Tulin kotiin myöhässä.
Tulin kotiin – myöhässä.

Otan hampurilaisen kaikilla mausteilla.
Otan hampurilaisen – kaikilla mausteilla.


Kuinka voisin vastustaa kiusausta? (Ja kyllä. Kopioin tähän tekstiin asiakseni ajatusviivan kielitoimiston ohjepankista. Koska tiedän, että monille mielensäpahoittajille koolla on todellakin väliä.)

Otsikointi. Ajatusviivoittamiseni ei ulotu pelkästään leipätekstiin, vaan yleensä sen voi bongata jo otsikosta. Olen harvinaisen hullaantunut otsikkorakenteeseen "Itse aihe – jokin kuvaileva jälkirimpsu". Itse asiassa blogitekstieni otsikot tuntuvat seurailevan tätä kaavaa pelottavankin orjallisesti. Tykkään myös erottaa otsikossa kaksi vastakohtaista vaihtoehtoa vai-sanalla, kuten seuraavissa postauksissani:

Helle - bloggaajan liittolainen vai arkkivihollinen?
Toimittajana paikallislehdessä - mummojen mutinoita vai laadukasta journalismia?
Bali - turistihelvetti vai maanpäälinen paratiisi?

Blogimaneerit – raivostuttavia vai todella raivostuttavia?

 Lyhyet lauseet. Pilkkuvirheet ovat kohdallani todennäköisesti harvinaisia. Tästä ei voida kiittää pettämätöntä kielikorvaani, vaan sitä, että tynkiin lauseisiini mahtuu harvoin pilkkua. Sen sijaan taidan syyllistyä melko usein pistevirheisiin. Viljelen nimittäin kyseistä välimerkkiä harvinaisen tiheään. Kirjoittaessani suosin pääasiassa lyhyitä lauseita ja vihaan viisirivisiä virkkeitä, joissa aihe ehtii matkan aikana vaihtua kahdeksan kertaa. Näin ollen teksteissäni vilisee taukoja tiheämmin kuin teiniparin seurustelusuhteessa.

Alkusoinnut. Olen viittä vaille valmis Lönnrot – ainakin tekstini alkusointujen perusteella. Suomi on harvinaisen synonyymirikas kieli, joten lähes jokaiselle sanalle löytyy vähintään viisi vaihtoehtoa. Olen alkanut puoliksi tiedostamattani valikoimaan samaan lauseeseen aina ne toisiinsa sointuvat sanat. Tämä voi tuoda tekstiin mukavaa leikittelevyyttä, mutta rajansa kaikella. Kalevalamainen kielellä kujeilu ei kannata kokonaisuuden kustannuksella.

Sulut. Sulut kuuluvat suosikkitehosteisiini, mutta koetan parhaani mukaan hillitä jopemaista yksinpuhelua tavallisen tekstin ja suluissa olevien lisähuomioiden välillä. Liika sulkujen sullominen tekee kirjoitusjäljestä helposti poukkoilevaa ja tukkoista. Yritän pyrkiä napakkuuteen, jota sulkusekoilu herkästi sakottaa.

Jokaisella kirjoittajalla on oma tyylinsä, minkä perusteella hänet tunnistetaan tekstimerestä. Näin ollen en osaa sanoa, pitäisikö näitä omia maneereita ruokkia vai torjua. Millaisia maneereita sinun teksteistäsi löytyy?


3.10.2018

Toimittajana paikallislehdessä - mummojen mutinoita vai laadukasta journalismia?

Lämpimin vuodenaikanamme meni jälleen yhtä nopeasti, kuin huumeista kärähtäneen iskelmätähden maine. Tämä ei ole kuitenkaan leinomainen tilitys maamme vähäisestä kukkain kukoistuksesta, sillä tänä vuonna kesästä saatiin puhua suuraakkosilla niin pituuden kuin lämpötilojenkin puolesta. Tällä kertaa suven boltimaisen pyrähdyksen aiheutti sään sijaan työpaikkani tutun paikallislehden kesätoimittajana. Tämä oli toinen vuoteni kyseisen lehden kesätyttönä (voidaanko tämä ilmiantaa facen Kielletyt sanat ja sanonnat -ryhmään?). Kesänaista ei minusta tainnut kehittyä tänäkään vuonna - I'm not a girl, not yet a woman, vai miten se nyt menikään. Nyt kuitenkin jaan keskeneräisen puberteettitoimittajan ajatuksia ja huomioita paikallislehdessä työskentelystä.

Note to self: Muistiinpanot on hyvä tehdä leuan sijaan paperille. Ja kun haastateltavat tuntuvat olevan keskimääräistä hilpeämmällä päällä, katso peiliin.
Uutistoimitus. Verkkotoimitus. Taloustoimitus. Kulttuuritoimitus. Urheilutoimitus. Unohda nämä. Paikallislehdessä on vain toimitus - ilman etuliitteitä. Paikallislehden toimittajan täytyy handlata elämän eri osa-alueet kunnanhallituksen päätöksenteosta perennojen syyslannoitukseen. Sama tyyppi näpyttelee ilmoille erilaisia juttutyyppejä henkilöjutuista uutisiin ja kolumneista gallupeihin. En ole yleisnero, mutta sanoisin tämän olevan työn ehdoton etu. Päädyin opiskelemaan luokanopettajaksi, koska en halunnut valita ainelistasta sitä yhtä mieleisintä (Kouluainelistasta. En ole sekakäyttäjä). Paikallislehdessä olen siis päässyt käyttämään koko tietoskaalaani - ja joutunut todella usein myös sumplimaan sen ulkopuolella apunani pinkka sanomalehtiä ja kaikkitietävä google.

Miten hiukseni onnistuvatkaan näyttämään noin pissisiltä? Syytetäänkö loistelamppuja? Eikä sitä, että en ole uusinut hiusväriäni ikuisuuteen. Kusinen kuva pääsi kuitenkin mukaan postaukseen, koska siinä on oma pointtinsa. Luonnollisesti toimittajan työhön kuuluu kirjoittamisen lisäksi juttujen ideointi ja haastateltavien metsästäminen. Usein tämä tapahtuu puhelimitse. Aikaisemmin puhelimeen puhuminen oli minulle yhtä mukavaa kuin murhan tunnustaminen - ensimmäisissä puhelinhaastatteluissani olinkin todennäköisesti änkyttävä täytesanoja viljelevä pikapuhuja. Puhelinpaniikki kuitenkin hävisi jo parissa viikossa, ja nykyään huomaan turvautuvani yhä useammin viestin sijasta puheluihin tai ääniviesteihin.


Paikallislehden toimituksessa jokainen on oman juttunsa herra. Tietenkin ideoille ja lopullisille jutuille hankitaan siunaus toimituksen korkeammilta voimilta, mutta muuten suurin osa on itsestä ja omasta mielikuvituksesta kiinni. Nykyään monessa sanomalehdessä käytetty Neo-toimitusjärjestelmä määrittelee jutun merkkimäärän sekä kuvien muodon, mutta sisällöstä ja näkökulmasta vastaa toimittaja. Monesti pienemmissä sanomalehdissä toimittaja hoitaa itse valokuvaamisen eikä erillistä taittajaa löydy. Näin ollen olen päässyt taistelemaan tasaisin väliajoin myös kamerani sekä tilttailevan taitto-ohjelman kanssa.

Paikallislehdessä uutiskynnys on huomattavasti suurempia maakuntapapereita matalampi. Itse asiassa se maaginen kynnys on aivan tavallisen kaduntallaajan ylitettävissä, ja huonoina viikkoina sen tilalle pitää kaivaa kuoppa. Ja sieltä kuopasta löytyy usein pervon muotoisia vihanneksia tai isohko ahven. Paikallislehdessä samalle aukeamalle voi päätyä nimekäs poliitikko ja pippelin muotoisen perunan löytänyt kotipuutarhuri. Ja pienen observoinnin jälkeen helposti huomaa, että eivät nuo kaksi loppujen lopuksi olekaan niin erilaisia. Haastatellessa se tavis paljastuu usein tavattoman mielenkiintoiseksi tapaukseksi ja julkimo todella tylsäksi tyypiksi.

Paikallislehden toimittajana aamulla ei koskaan tiedä, mitä on edessä. Ilmoitetut karhunjäljet voivatkin kuulua naapurin lempeäluontoiselle nöffille, ja muina miehinä kisamatkastaan sivulauseessa mainitseva voi olla vallitseva suomenmestari. Ja eipä se uutiskynnyksen korkeus näillä valtamedioillakaan aiheuta akrofobiaa, kun sen saa ylitettyä sulkemalla oman ovensa tai suoristamalla hiuksensa.


Näin toisena toimitusvuonna kontaktieni määrä oli kaksinkertaistunut ja katukuvassa alkoi pistää silmään tuttuja kasvoja. Surkean naamamuistin omaavana en hahmota läheskään aina, kuuluuko tuttu naamataulu naapurille vai tuoreelle etsintäkuulutetulle. Mutta moikataan silti! Savolaisessa lehdessä toimittaessani puheeseeni palasivat paikoin hävinneet kaksoiskonsonantit, mutta viäntämään en ole oppinut vieläkään. En ole myöskään opetellut juomaan kahvia, mikä on suuri este toimittajan urallani. Olen myös rikkonut jutuntekoon tai haastatteluun keskittyessäni lähes kymmenen toimituksen mustekynää – lasku tullee perässä. Ei, en ole sentään alkanut kirjoittaa savoksi, tuo oli potentiaalimuoto. 





Jos asia on minusta kiinni, toimitustyö tulee  jatkumaan jossakin muodossa myös tulevaisuudessa. Enhän ole ehtinyt vielä edes paskomaan julkisissa housuuni. Kiinnostaako toimituspuoli sinua tai onko työ jo tuttua?

13.9.2018

Bali - Turistihelvetti vai maanpäälinen paratiisi?

Olisin luokattoman huono matkabloggaaja. Kuvittelin jo mielessäni kyhäileväni palmupuun alla inspiroivia postauksia elämännälästä ja kaukokaipuusta. Tietenkin höystettynä yksi toisensa jälkeen idyllisemmillä kuvilla vesiputouksista ja horisonttia syleilevistä selkänsä käristäneistä turisteista. Putoukset, palmupuut ja palanut nahka ovat tulleet täällä Balilla tutuiksi, mutta ne eivät ole päätyneet verkkokalvojani ja kameran rullaa pidemmälle. Itse asiassa olen karttanut konettani tehokkaammin kuin malariahyttysiä ja en ole antanut minkään häiritä blogini heinäsirkkakuoroa. Nyt kuitenkin ajattelin lopettaa lomaerakoitumisen majapaikkani luokattoman huonon wifi-verkon voimin.

Ubudin riisipellot ovat suosittu turistikohde, mutta aikaisin aamulla paikalla pääsee käyskentelemään melko rauhassa.

Balin reissuni ei ole pelkkää paistattelua, sillä suoritan täällä lomailun ohessa ystäväni kanssa viimeisen opetusharjoitteluni paikallisessa alakoulussa. Alun alkaen suunnittelimme suuntaavamme itänaapuriin Lombokille, mutta suunnitelmat menivät jyrinällä (kirjaimellisesti) uusiksi viime hetkellä. En osannut päättää, oliko reaktioni enemmän jee vai jaa. En tiennyt, odottaako minua maailmanmatkaajan paratiisi vai rihkamantäyteinen turistihelvetti. Näin kolmen viikon jälkeen voin todeta, että molemmissa mielikuvissa on perää. Kallistun kuitenkin enemmän ensimmäisenä mainittuun. Ei voi balittaa!

Aikaisemmat mielikuvani Balista eivät toisintaneet idyllisiä matkailumainoksia. Kännisiä ausseja örveltämässä rantabaareissa, pikkulettipäisiä pitkäaikaistyöttömiä vetämässä vihersmoothieta lootusasennossa ja ainaisia aasialaisjoukkoja poseeramassa jokaisen itseään vanhemman rakennuksen edustalla. Etsivä löytää kyllä kaikki nämä stereotypiat vaivatta, mutta näiden välttäminen ei ole lainkaan mahdotonta. On tärkeää muistaa se tosiasia, että turisti on laumaeläin. Jos vaivaudut irtaantumaan Lonely Planetin kohokohdat-listasta ja matkanjärjestäjien tarjoamista valmispaketeista, löydät itsesi helposti keskeltä vehreää luontoa ja viehättävän vierasta aasialaista kulttuuria. Jos kuitenkin lompsit satojen Birkenstockien tallaamaa polkua Ubudin keskuskaduilta Kutan ruuhkarannoille, älä napise turistijoukoista. Itse olet oman polkusi valinnut.

Jonottamista parhaalle poseerauspaikalle Ubudissa.
 Bali elää turismista, mutta länsimaalainen kulttuuri ei ole päässyt jyräämään paikallista elämänmenoa. Nämä kolme viikkoa ovat aiheuttaneet monia flashbackeja aikaisempaan reppureissuuni Nepalissa, ja olen saanut jälleen kokea virkistävän vahvoja wtf-hetkiä. Kulttuuri tunkeutuu suitsukkeiden kautta nenään ja tuntuu tärykalvoissa pikkutunneilla, kun koko naapuruston yli kaikuu monituntinen seremoniaraita luokattomalla äänentoistolla. Liikenne on kaoottista selviytymistaistelua, jossa tööttäämisen voi tulkita kuudellatoista eri tavalla. Kadut kuhisevat kaikenkarvaisia kaksi- ja nelijalkaisia, ja saatat "päästä" todistamaan sian seivästystä keskellä katua.

Matkaillessa mielenkiintoni suuntautuu usein pakollisen kaupunkikierroksen ja muutaman sivusilmällä vilkaistun rakennuksen jälkeen lähinnä luontokohteisiin. Pelkäsin Balin hehkutetun luonnon sisältävän lähinnä länsimaalaiseen makuun kyhättyjä puutarhoja, rihkamatorien ympäröimiä apinametsiä, raivattuja rantoja ja ruuhkaisia vesiputouksia. Balin luonto on kuitenkin osoittautunut maineensa veroiseksi. Vehreä viidakko, loputon rantaviiva ja vedenalainen maailma ovat antaneet tälle skeptikolle harvinaisen hienoja luontoelämyksiä. Näitä on kuitenkin varjostanut roskan tolkuton määrä, josta voidaan syyttää sekä turisteja että paikallisia. Hemmotteluhoidot ja hienot temppelit ovat Balilla arkipäivää, mutta ylellisyystuote nimeltä roskapönttö on hyytävän harvinainen näky. Muovikasat ignoorataan lahjakkaasti tai niistä hankkiudutaan eroon polttamalla - joka ei ole sekään erityisen terveellinen vaihtoehto.

Satunnainen siltaotos viikonloppumatkalla Lovinaan.
 Summattuna sanon kuitenkin sen, että Balilla on (vielä) paljon tarjottavaa monenlaisille matkailijoille reppureissaajista kulttuurinörtteihin ja jytäbilettäjistä hotellihiiriin.  Sijoita itsesi kuitenkin kartalla oikein, niin vältyt Pariisin syndroomalta. Matkavinkkini ja not to do -listani jäävät kuitenkin ensi kertaan, sillä wifini taistelee heikkoudessa epäergonomisen asentoni kanssa. Pientä ensimakua reissuni sisällöstä löydät kuitenkin kanssamatkaajani blogista.

9.8.2018

Surkeiden sattumusten viikko - magnitudeja ja sakkolappuja

Ilmoittakaa Lemony Snicketille, että minulta löytyisi ainesta uuteen romaaniin. Tämä viikko on nimittäin ollut yhtä surkeaa sattumusta toisensa jälkeen. En voi kuitenkaan vierittää vastuuta täysin rouva Fortunan olkapäille. Tällä kertaa tapahtumista voi syyttää pääasiassa kuolevaista päätäni, jossa on havaittavissa vahvoja lahoamisen oireita.


Ensimmäinen surkea sattumus on niin surkea, että edes minun varjoisella huumorintajullani asiaa ei voi lyödä lekkeriksi. Koska yksinkertaisesti, too soon. Kyseessä on siis tiedotusvälineitä synkentänyt uutinen Lombokin maanjäristyksistä ja niiden aiheuttamista tuhoista. Haluaisin sanoa, että olen valvonut yöni pelkän indonesialaisten hädän vuoksi, mutta tosiasiassa oma lehmäni rypee syvällä ojan pohjalla. 

En olekaan vielä vinkannut asiasta blogini puolella, mutta olen siis reilun kahden viikon kuluttua suuntaamassa ystäväni kanssa Indonesiaan. Lombokin saarelle. Saaren pohjoisosaan. Opettamaan kouluun, joka on laskentojeni perusteella hyytävän lähellä järinäkohtaa. Olen upottanut tähän suunnitelmaan rutkasti intoa, rahaa, aikaa ja muutaman opintopisteenkin, joten synkät uutiset muuttuivat mielessäni nopeasti sysimustiksi. Nyt väri on kuitenkin vaalennut taas harmaaksi. Meidät vapaaehtoiset nimittäin siirrettiin länsinaapuriin, turistiparatiisiin Balille, eli meidän ei tarvitse heittää lentolippujamme, malarialääkkeitämme ja matkasuunnitelmiamme roskapönttöön.

Tämä on viikon sattumuksista se, josta voin syyttää vain ja ainoastaan julmaa kohtaloa (ja ylivilkkaudesta kärsiviä mannerlaattoja). Hieman asiaa mietittyäni olen alkanut kuitenkin vakavasti punnita sitä vaihtoehtoa, että vika on kuitenkin pohjimmiltaan minussa. Palatkaamme vajaa vuosi taaksepäin syyskuuhun. Suunnittelen siskoni kanssa into piukeahkona matkaa Kuubaan. Taustalla on useampi kuukausi jännittämistä siitä, päättääkö tähtilipun alla pönöttävä porkkananaama estää pääsyn saarelle. Kun kuvittelemme jo kaiken olevan selvää, kuvioihin astuu Irma. Tämä harvinaisen myrskyisä emäntä päättää laittaa uusiksi Kuuban rannikon ja melkein myös tämän sisarkaksikon matkasuunnitelmat.  

Olen päätynyt siihen, että olen suututtanut jonkun korkeamman voiman, joka nyt koettaa hankkitua minusta eroon. Tähtääjän sihti on kuitenkin tasoa stromtrooper, tai sitten hänen kellonsa edistää.

Toinen surkea sattumus on näistä kolmesta huomattavasti kevyin, jolloin kuvioihin astuu myös lupa nauraa. Lombokin reissuun vaadittiin muutakin valmistelua kuin "passi ja hammasharja", mutta lopulta pääsin paperisodassa voitolle. Jäljelle jäi vain viisumin hankkiminen. Tehtävä kuulosti simppeliltä, mutta osoittautui muuksi. Lähettelin Indonesian suurlähetystöön lentolippuja, passikuvia, suosituskirjeitä, virtsanäytteitä ja mummoni rippikuvia (itse liioittelet).

Noh, lopulta pääsimme kuitenkin siihen tilanteeseen, että passini oli lähetetty minulle viisumeineen takaisin kirjattuna kirjeenä. Huomaan kuitenkin ennen noutoa, että ajokorttini on mystisesti kadonnut kukkarostani. Eli tiivistettynä en voi noutaa henkilöllisyystodistustani A, koska henkilöllisyystodistukseni B on hävinnyt. Ja käyttääkseni henkilöllisyystodistusta A, minun täytyisi avata kirje, jonka vastaanottajaksi en voi itseni todistaa. Tämäkin ö-luokan komedia saa kuitenkin onnellisen lopun, sillä paniikinomaisen täystonkimisen jälkeen löydän henkkarini sen toisen työreppuni pohjalta.

Kolmas surkea sattumus on täysin oman tollouteni tuotetta. Takana on pitkä työpäivä, lehti menee pian painoon ja kotiinlähtö kolkuttaa jo takaraivossa. Vielä viime hetkellä lisään uutisvirtaan pienen yksipalstaisen siitä, kuinka liikenteessä käynnistyy tehovalvonta koulujen alkamisen vuoksi. Valmista tuli! Kampsut kasaan, ovi lukkoon ja auton rattiin. Kiihdyttäessäni kuitenkin huomaan, että kierrosmittarin lukema tönöttää alle puolessa tonnissa. Onkohan vika mittarissa vai autossa? Sehän selviää painamalla kevyesti kaasua - ja kiihdyttämällä suoraan siihen samaiseen tutkaan, josta itse uutisoin tuntia aikaisemmin. Lukema mittarissa oli onneksi vain kaksinumeroinen, joskin pääsin ihailemaan elämäni ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kolminumeroista sakkolappua. Näin tuleva opettaja turvasi lasten koulutien.




3.8.2018

Uteliaisuus tappaa kissan lisäksi ihmissuhteesi

Ihminen on pirun utelias eläin. Jo taaperoikäinen kyselevät konekivääritemmolla kyllästymiseen asti: miksi äiti käyttää vaippoja, miten kivet kasvaa ja miten niin kissaa ei saa ottaa kerhoon?
Myöhemmin uteliaisuus ei häviä minnekään, mutta se muuttuu vähemmän ilmiselväksi - ja vähemmän viattomaksi. Tulipalopaikalle ajetaan kuin tuli hännän alla ottamaan kuvia ja pällistelemään muiden hätää auton ikkunasta. Klikkiotsikot julkkisjuoruista keräävät lukijoita, ja kaverilla kyläillessä vessareissulla tarkastellaan muina naisina seinäkaapin sisältöä.

Ihmisen uteliaisuus ulottuu monille elämän osa-alueille, mutta monilla se kohdistuu ennen kaikkea kanssaeläjiin. Tämä selittää osallaan tosi-tv:n supersuosiota; sensaationälkäinen katsojakunta seuraa hievahtamatta, kun tuntemattomat tollot rakastuvat, puhaltavat promilleja ja käyttävät kettujaan ties miessä koloissa. Kun välimatka kyyläyksen kohteeseen pienenee, kiinnostus kasvaa eksponentiaalisesti.

Nykyaika on uteliaan ihmisen riemujuhlaa. Facet, Instat ja Snäpit kutistavat yksityisyyttä ja mahdollistavat kanssaihmisten häpeilemättömän stalkkaamisen ilman katsekontaktin tai kiinnijäämisen uhkaa. Muiden tekemisiä ja sanomisia tarkastellaan päivittäin sormi syyhyten kotisohvalta nousematta.


Sanonnan mukaan uteliaisuus tappoi kissan. Piirrettä pidetään usein puhtaana paheena, mutta se on myös vienyt ihmiskuntaa hurjasti eteenpäin. Tiedonjanonsa ansiosta ihmiselle on avautunut uusia ulottuvuuksia mikroskooppisista maailmoista vieraisiin galakseihin. Kysymykset ovat johtaneet lukemattomien luonnonlakien oivaltamiseen, ensiaskeliin kuun pinnalla ja lääketieteellisiin mullistuksiin. Marsin pinnalla putputtaa tälläkin hetkellä Curiosity-mönkijä, joka kuvaa uteliaisuuden määrää ja sen avaamia mahdollisuuksia muutenkin kuin nimensä puolesta.

Uteliaisuus voi olla oikein suunnattuna hyve. Siinä vaiheessa kun tiedonjano suunnataan muiden ihmisten elämään, terveen uteliaisuuden ja urkkimisen raja on kuitenkin uhkaavan kapea. Lähipiirin elämänvaiheissa kannattaa pysyä mukana, mutta kukaan ei halua kutsumattomia jäniksiä kyytiin kyyläämään joka ikistä liikettä. Silloin tällöin jokaisen on hyvä miettiä oman uteliaisuutensa motiiveja. Onko taustalla aito mielenkiinto toisen voinnista vai pelkkä juoruamisen riemu? Uutisoppitunnin mitäkukamissämilloin-rimpsu on silloin tällöin hyvä muistaa korvata kysymyksillä ”mitä kuuluu?”, ”miten voin auttaa?” ja ”milloin törmäillään?”




29.7.2018

Pitkät naiset ovat upeita - vai ovatko sittenkään?

Eikös jokaisen pitkän naisen pidä jossakin vaiheessa tehdä Doven mainoksia toisintava postaus siitä, kuinka rakastaa jokaista senttiään? Ehkä minäkin teen sen joskus. Nyt kuitenkin pääsette lukemaan enemmän ja vähemmän satunnaisia huomioita 180-senttisen naisen perspektiivistä. Täältä korkeuksista maailma katsos näyttää aivan erilaiselta.


Pitkät naiset ovat kauniita. Pität naiset ovat upeita. Pitkät naiset ovat seksikkäitä. Netistä löytyy nopealla googletuksella useampi glorifioiva lehtiartikkeli ja keskustelu siitä, kuinka pitkät naiset ovat sitä, tätä ja ehkä vähän tuotakin. Näiden ylistävien kehujen kuuluisi kai saada minut tuntemaan itseni jumalattareksi. Tosiasiassa nämä lauseet aiheuttavat enintään jumalattoman naurunpyrskähdyksen. Pitkät naiset voivat olla upeita/seksikkäitä/tiesmitämahtavaa. Julma totuus kuitenkin on, että meistä löytyy myös vääräsäärisiä koukkuselkiä ja ruttunaamaisia rupeloita. Samoin pieni nainen voi olla syötävän suloisen taskupakkauksen sijaan perässä vedettävä kitkerä korppu. Pituus voi vaikuttaa ihmisen itsetuntoon ja habitukseen, mutta ikävä kyllä upeusasteikko ja mittanauha eivät synkronoidu automaattisesti keskenään.

 Vihaan halaamista. Tai näin olen aina itselleni uskotellut. Tosiasiassa vihaan lähinnä itseäni lyhempien ihmisten halaamista. Nothing personal. Kun esimerkiksi standardimittainen ystäväni lähestyy minua halausaikeissa, koetan pudottaudua hänen tasolleen tekemällä huomaamattoman minikyykyn. Yleensä tämä ei riitä, vaan joudun lisäksi käärimään itseni klonkkumaiseen kyyryyn, ja silloinkin päädyn lähinnä hieromaan ihmisiä rinnuksiini. Kertokaa. Miten halata lyhempää kanssaihmistä, jos en halua näyttää Quasimodolta, mutta en myöskään rutistaa hänen kalloaan?

Pitäisikö nyt tähän väliin saada jotakin positiivista? Tässä maailmaa syleilevä kuva minusta makaamassa huonosti leikatulla nurmikolla. Valitettavasti en mahtunut yhteen kuvaan, eli ottakaa kolme.


Ikävä kyllä pituus ei yleensä lopu metrisääriin, vaan jatkuu myös alemmaksi jalkateriin. Omistan pituuteeni nähden suhteellisen sopusuhtaiset jalat, mutta perusmittapuulla olen naisten maailmassa harvoin bongattu isojalka. Kuulin viimeksi viikko sitten hervottoman vitsin aiheesta eräältä oman elämänsä Hedbergiltä.

Minä: Kävin ostamassa lenkkarit XXL:stä.
H: Höhöhö. Sieltä varma sinäkin löydät kenkiä. Jos kerran paikan nimi on XXL. Hih.
Minä: Se on urheiluvaatekauppa.
H: Höhöhö. No sittenhän sieltä löytyy varmasti myös kanoottiosasto. Hih.
Minä: Hih. 

Kengänkokoni on siis 43, eli se kipuaa hintsusti naisten kenkävalikoimien ulkopuolelle. Kenkäkaupassa minulle tarjotaan lähinnä sääliviä katseita, ja kenkäkaappini on sukupuolineutraalimpi kuin vassareiden keskustelupalsta. Kohta joku taas toteaa, että "Halosen juhlakengissä koot menevät 43 asti". Ja minä vastaan, että en halua maksaa kolminumeroista summaa neliökorkoisista hirvityksistä, jotka todennäköisesti koristavat isäni kansakouluaikaisen opettajan vaatekaappia. Nyt kuitenkin näyttää ikävästi siltä, että kenkäkriisini on tullut päätökseen, ja minun pitää alkaa keksiä muita valituksenaiheita - Zalandon valikoimiin on nimittäin ilmestynyt hyvännäköisiä naistenkenkiä koossa 43!

Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, pelaanko koripalloa. Tämä on mielestäni todella huvittavaa. Ihmisen lihaksikkuus tai tietynlainen ruumiinmuoto voi kieliä helposti harrastuksista. Pitkän ihmisen yhdistäminen koripalloharrastukseen on kuitenkin yhtä kaukaahaettua kuin se, että jokainen vastaantuleva brassi olisi jalkapallohullu. Olen vähintäänkin imarreltu, jos näytän niinkin hyväkuntoiselta, että joku erehtyy luulemaan minua koripallotähdeksi. Pituuteni on yhdistetty myös lentopalloharrastukseen, minkä kohdalla en kuitenkaan pääse nalkuttamaan stereotypioista - tämä pitää nimittäin paikkansa.

Suomessa olen keskimääräisen miehen mittainen, joten puitteet julkisista kulkuvälineistä kaupan hyllyihin ovat kuin minulle valettuja. Etenkin Aasian matkoilla kuitenkin samaistun vahvasti klassikkokirjan Gulliveriin. Miehet ovat minua helposti päätä tai kahta lyhempiä, ja naiset jäävät melkein kirjaimellisesti jalkoihin. Muutamia vuosia sitten Nepalissa mieskaksikko halusi välttämättä ottaa kanssani yhteiskuvan. Kolme sekuntia olin imarreltu. Sitten palasin korkeuksistani maan pinnalle ja tajusin, että miehet halusivat todennäköisesti päästä näyttämään kavereilleen todisteita kohtaamisestaan jättiläisnaisen kanssa. Samalla reissulla jäin jumiin paikalliseen kulkuvälineeseen tuk tukiin, ja vierailuni pyörävuokraamossa onkin tarina erikseen. Ehkä kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa:



19.7.2018

Kuumia hetkiä makuuhuoneessa

 Valo. Lämpö. Luonnon äänet. Paljas iho. Hiki. 

Asioita, jotka kruunaavat kesäpäivän - ja tekevät kesäöistä (epä)puhdasta kärsimystä. Ja ei. Tämä ei ole kutkuttava avautuminen villeistä kokemuksista vällyjen välissä, vaan taas yksi suomalainen valittamassa helteiden varjopuolista vuoden viluvalituksen jälkeen.

Kuinka nukkua hellesäällä? Tätä kysymystä on koetettu jälleen ratkoa foorumeilla ja nettilehdissä, ja olen löytänyt siihen vain yhden toimivan vastauksen - huonosti. Tee huoneestasi tuulitunneli. Pakasta lakanasi. Nuku märissä vuodevaatteissa. Ensimmäisestä vaihtoehdosta saan kipeän kurkun sekä lihakset. Jälkimmäinen aiheuttaa yökastelu-flashbackeja. Olen melko varma, että Pariisin Kevään hittibiisin sanoitukset ovat syntyneet pikkutunneilla Arto Tuunelan hellemelankoliassa.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä

Helleöinä erityisen visaiseksi osoittautuu ikuinen peittopolemiikki. Sehän on aivan yleisessä tiedossa, että peiton ulkopuolelle jääneet raajat revitään hirviöiden toimesta irti. Näin ollen vaihtoehtoja on kaksi: joko antaudut sängyn alla asuvien kalpeanaamaisten zombielasten puruleluksi, tai sitten käristyt peiton alla omassa hornankattilassasi. Olen viime aikoina elänyt reunalla ja jättänyt peiton syrjään - joskin jättäen päälleni peitonkulman hämäykseksi.


Onko mikään iljettävämpää, kuin nihkeä hikihirviö marinoitumassa omissa mausteissaan ruttuisissa puhkipyörityissä lakanoissa? Kyllä. Kaksi mokomaa samassa sopassa. Talvella kyllä kelpaa päivän päätteeksi "käpertyä kullan kainaloon" (näin imeliä  facebooktiloja lainatakseni), mutta helleyönä se kainalo tarkoittaa hien valtaamaa aromipesää. Välimatka koetetaan kasvattaa tasolle "kuusikymppinen aviopari", mutta toisen lämmöntuotanto muistuttaa tehokasta sähköpatteria. Yöllä masokistinen alitajunta päättää vielä keikauttaa kaksikon lusikkaan. Ja aamulla tämä lusikka kaipaa todellakin konepesua.

12.7.2018

Akat alta, miehet tekee nyt musiikkia

Bloggaaminen yhdistettynä toimittajan päivätyöhön ja gradutuskailuun on aiheuttanut minulle pahalaatuisen konekirjoituskuumeen. Parhaaksi lääkkeeksi olen todennut iisisti ottamisen ja irtaantumisen tietokoneen näppäimistöstä.

Näin ollen vietän tämän viikonlopun festaritunnelmissa kiljumassa teinikuoron mukana kappaleita, joita väitän vihaavani, mutta joiden lyriikat osaan kuitenkin ulkoa. Ja vieläpä maksan siitä. Aiheeseen liittyen kaivoin arkistojen kätköistä viime naistenpäivän lehtikirjoitukseni, joka sinällään sopii myös tämän viikonlopun teemaan. Kaipa niitä naisia saa hehkuttaa muutenkin, kuin naistenpäivänä? Ai ei? Meni jo.

Naiset ovat olleet pitkään yksi populäärimusiikin suosikkiaiheista. Hameväki on edustanut lyriikoissa tummissa ja punaisissa, sinisilmäisinä ja punatukkaisina. Radiossa on soinut hittejä naispaholaisista, levottomista tuhkimoista ja ikkunaprinsessoista. Popmusiikissa on tarinoitu monenlaisista naisista: kauniista, levottomista, villeistä, nahkatakkisista ja sopivasti lihavista. Heiloja on löytynyt kainaloon sekä kotoisasta Karjalasta, että kaukaisen Kuuban yöstä. Kansa on päässyt tutustumaan laulujen kautta Marja-Leenaan, Dorikseen, Eevaan, Kersantti Karoliinaan ja Marilyniin.

 Suomisuosikkien sanoituksissa kauniimman sukupuolen edustajien kirjo on ollut suuri, mutta monia kappaleiden naisia on yhdistänyt sekä rajoittanut sama asia - heidän tarinansa on kerrottu meille miesten äänellä. Naiset ovat olleet tarinoiden keskiössä, mutta harvemmin itse niiden kertojina. Mitä kerrottavaa Kyllikillä olisi meille rohkeista poseerauksistaan miestenlehdessä? Alkaako Kaunis Veera jo kyllästyä merimiesten liehittelyyn? Matin ja Tepon mukaan kaiken takana on nainen. Usein naiset ovat kuitenkin jääneet lähinnä lavan taakse, kun samaan aikaan mikrofonien taus on jäänyt miesten reviiriksi.

Hiljalleen miesvoittoinen kuoro on kuitenkin muuttunut yhä heleä-äänisemmäksi - basson ja baritonin sekaan on saatu enenevissä määrin myös alttoa ja sopraanoa. Ääneen ovat päässeet tytöt, aikuiset naiset ja hunningolla olevat vanhat naiset. On tavallisia naisia ja supernaisia, rotunaisia ja tinakenkätyttöjä. Suomihittien listalla tilaa itselleen ovat raivanneet äidit, mummot, vaimot, rakastajat ja uranaiset.

Musiikin avulla sukupuolet ovat lähestyneet samaa viivaa: Naiset eivät enää tyydy häämään kotiovelle odottelemaan mandoliinimiehiään kotiin, vaan ostavat itse menolipun maailman toiselle puolen.Vahvat naiset valtaavat tilaa sekä lyriikoissa että lavoilla. Tyttöenergiaa huokuvat Paula ja Mira laulavat kuorossa, että heitä ei ole tehty kenenkään kylkiluusta. Erinin radiosoitossa pikkutytöt eivät harjaile leikeissään hiuspäitä, vaan ampuvat zombieita ja ovat hiekkalaatikoiden johtajia. Naiset ovat muuttuneet tarinoiden objekteista niiden subjekteiksi. Leidit ovat lavalla ja kertovat omaa tarinaansa, ihmisten edessä.

26.6.2018

Näetkö näissä esineissä kasvot?

Yksi näkee paahtoleivässä Jeesuksen, toinen pitää katuvaloa ufona ja kolmas kokee naapurin Nissanin virnistelevän ivallisesti parkkipaikalla. Olen tästä pöpiporukasta viimeisimpänä mainittu. Kaikessa kahjoudessaan näen kasvoja mitä kummallisimmissa paikoissa hellan levyistä ovenkahvoihin. Tiedätkö mistä puhun? Jos vastasit kyllä, pidät tätä asiaa todennäköisenä itsestäänselvyytenä. Jos et, ilmeesi näyttää tällä hetkellä suurin piirtein tältä:


Kyseessä on siis ilmiö, jossa satunnaiset näköhavainnot muuttuvat ihmisen päässä merkityksellisiksi kokonaisuuksiksi. Itse asiassa tälle löytyy jopa hieno nimi: pareidolia. Minulla on pienestä asti ollut taipumus antaa monille elottomille asioille kasvot, ja lapsena minulla oli tapana kehitellä näiden naamojen taakse erilaisia tarinoita ja persoonia. Olisikohan minut pitänyt joskus viedä tapaamaan ihan oikeita ihmisiä?

Kuvasin kotikotoani muutamia esineitä, jotka ovat joutuneet kasvobongaukseni kohteiksi. Näetkö sinä näissä kuvissa kasvot?

o_o






Oho...
Ilmiselvä Vilijonkka!
Bzzzzz...
Ehdottomasti kaikista pahimpia tapauksia ovat kuitenkin autot. Monille autossa tärkeimpiä ominaisuuksia ovat kulutus, hinta ja väri. Minä lisään prioriteettilistaan ehdottomasti ILMEEN. Vertailkaapa nyt vaikka alla olevia kolmea autoa:










20.6.2018

Avara luonto esittelee: Juhannussuomalainen

Juhannussuomalainen (Homo sapiens juhanus) on ihmisten sukuun kuuluva kaksijalkainen petonisäkäs. Tätä epätavallisen kädetöntä kädellistä tapaa ennen kaikkea Suomessa, mutta sen lähisukulaisia voi bongata eri puolilta Pohjois-Eurooppaa. Juhannussuomalaisen tunnusomaisimpiin piirteisiin kuuluvat aivojen kokoon nähden harvinainen älyttömyys, monimutkaiset soidinmenot ja erikoinen laumakäyttäytyminen.

Tuntomerkit: Juhannussuomalaisen väritys vaihtelee ihmislajeille tyypilliseen tapaan yksilö- ja päiväkohtaisesti. Lajia tavataan erityisen usein puolittain tai läpeensä paljaassa kesäasussaan. Turkkinsa pudottaneet yksilöt ovat usein väritykseltään helakan punaisia tai punapilkullisia.

Bongasin sekavanoloisen paljasnahkaisen yksilön kuvausretkelläni.


Juhannussuomalainen on muiden ihmislajien tavoin ensisijaisesti kaksijalkainen, mutta se käyttää liikkumisessaan välillä apuna myös eturaajojaan. Ääntely on yleensä epämääräistä kovaäänistä mesuamista, josta voi kuitenkin löytää myös toistuvia sävelkulkuja.

Elintavat ja käyttäytyminen: Kesällä päivän ollessa pisimmillään juhannussuomalaiset jättävät tyypillisen työnjakonsa sekä suuret yhdyskuntansa ja vaeltavat pienempinä joukkoina vesistöjen laitamille. Rannoille sytytetyt merkkitulet houkuttelevat usein paikalle lisää lajitovereita.

Juhannussuomalainen on maanisäkäs, mutta se viihtyy runsaasti myös veden äärellä, pinnalla ja sen alla. Lajin uimataito on muita ihmislajeja heikompi, eikä se kestä kovinkaan suuria lämpötilanvaihteluita. Suomen kylmän kostea ilmasto ei ole näin ollen optimaalisin tälle ohutturkkiselle tasalämpöiselle. Sopeutuakseen suuriin lämpötilanvaihteluihin juhannussuomalainen luo niitä lisää pakkautumalla tunneiksi rakentamiinsa lämpöpesiin.

Juhannussuomalaisen käyttäytyminen lajitovereitaan kohtaan vaihtelee lauhkean lemmekkäästä puhtaan vihamieliseen. Pohjimmiltaan juhannussuomalainen on kuitenkin laumasielu, minkä vuoksi konfliktit jäävät usein leuan louskutteluksi ja leikkimieliseksi nujakoinniksi.

Lisääntyminen: Lajin soidinmenot ovat mitä moninaisimmat, ja valon määrän ollessa huipussaan kumppanin etsintä on vilkkaimmillaan.

Kaikki ihmislajit yleensä pudottavat turkkinsa potentiaalisen partnerin läheisyydessä, mutta juhannussuomalainen tekee sen usein jo etsintävaiheessa. Paljasnahkaisiin kumppania kaipaaviin yksilöihin voi törmätä muun muassa pelloilla, niityillä ja lampien rannoilla.

Yöttömän yön aikaan juhannussuomalaiset kokoontuvat otollisille paikoille suorittamaan erilaisia soidintansseja. Tyypillisin ja tunnistettavin soidintanssi on yksinkertainen kolmijakoinen askellus, mutta kuvio vaihtelee yksilökohtaisesti aina 16-jakoisesta monimutkaisesta hyppysarjasta epäsäännölliseen loikkimiseen ja raahautumiseen.

Voit tutustua juhannussuomalaisen soidinmenoihin yksityiskohtaisemmin muun muassa Hannu Salaman lajioppaan avulla.



Ravinto: Juhannussuomalainen nauttii useimmiten lihaperäistä ravintoa, joskin pelkän kasviperäisten vaihtoehtojen suosiminen on yleistynyt. Juhannussuomalaisen nesteen tarve kasvaa yöttömän yön aikaan moninkertaiseksi. Ylenmääräinen nesteytys on kuitenkin yhdistetty heikkoon menestykseen kumppanin etsinnässä sekä korkeaan kuolleisuuteen.
Saalistajat: Lajin pahimpia vihollisia ovat erilaiset pienhyönteiset, jotka pääsevät pureutumaan kipeästi juhannussuomalaisen usein paljaaseen nahkaan.

Alalajit: Juhannussuomalainen voi helposti sekoittua läntiseen sukulaiseensa Homo sapiens midsomarukseen samankaltaisen laumakäyttäytymisen vuoksi. Kokeneempi tarkkailija kuitenkin erottaa ne juhannussuomalaisesta muun muassa vaaleammasta värityksestä ja soljuvammasta ääntelystä.

15.6.2018

Villisikamies, Tutankhamonin avaruuskolari ja sähkötuoliflipperi - Hullu, hullu maailma

Siamilainen kaksoisveljeni muuttuu yöllä ihmissudeksi! Tämä kohulööppi komeili lapsuuteni suosikkisanomalehden otsikkona. Clickbait? Turha toivo - kyseinen uutinen todellakin kertoi miesparasta, jonka päähän kytketty velipoika muuttuu täydenkuun aikaan verenhimoiseksi ihmissudeksi. Ja sinä valitat siitä, että miehesi kuorsaa?

Olen kuullut väitteen, jonka mukaan printtimedia on nettihuttua luotettavampaa. Tämä 90-luvun nostalgiapamaus vetää maton tämän väitteen alta. Kyseessä on siis sisarusjoukkomme suosikkilehti nimeltä Hullu, hullu maailma.

Julkaisun nimi puhuu puolestaan.  Tähän laatulehteen oli siis kerätty mitä erikoisempia "uutisia" eri puolilta maailmaa. Aloin tutkia lehden taustoja näin  nostalgiahumussani, ja jos nyt ymmärsin oikein, uutiset ovat suomennuksia Weekly World News -julkaisun jutuista. Nopean googlauksen tehtyäni en epäile tätä väitettä lainkaan.

Miksi tuo naisen pää näyttää myöhemmin liitetyltä? Jos nimittäin olen käsittänyt oikein, raskaana olevia naisia on oikeasti olemassa.

Lehden artikkelit noudattelivat perinteisen uutisjutun kaavaa, ja uskottavuutta lisäsivät lapsen silmään enemmän kuin uskottavat mustavalkoiset lehtikuvat. Eli miksipä pikkuhakkarainen lähtisi tätä epäilemään? Mieleeni ovat syöpyneet muun muassa seuraavat tapaukset:

Tyttö, jonka kuoli, jos ei syönyt jatkuvasti herneitä. (Ainakin tämä tyttö söi vihanneksensa. Tirsk)

Mies, jonka suu oli juuttunut vuosiksi auki, koska hän oli huutanut liikaa vaimolleen. (Mitä opimme tästä?)

Juttu, jonka mukaan marsilaiset asioivat muinaisessa Egyptissä ja faarao Tutankhamon on tosiasiassa kuollut avaruuskolarissa. (Everything makes sense now)


Jättiläismajava uhkaa Kanadaa. (Kuvassa jättiläismäinen majava Godzillamaisesti Toronton yllä. Pakkohan sen on olla totta, kun on kuvakin ja kaikkea)

Aasiassa sijaitseva sähkötuoliflipperi, jossa saat kuolettavan sähköiskun tiputtaessasi pallon. (Vapise Jigsaw. Aasialaiset pistivät taas paremmaksi - tähän peliin ihmiset menivät nimittäin vapaaehtoisesti)

Tämä lehti jos mikä opetti mediakriittisyyttä. Siis siinä vaiheessa, kun vihdoin ymmärsin, että Lontooseen ei ole oikeasti saapunut junallista aikamatkustajia, tai mies ei voi elää vuosia kirves päässään. Osaan vain kuvitella, miltä tämän lehden toimituksen palaverit ovat näyttäneet. Päätin vakaasti, että jos törmään tähän sarjaan jossakin vaiheessa kirpputoreilla, se tarttuu mukaani hinnalla millä hyvänsä.


11.6.2018

TOP 5: Mitättömät ärsytyksen aiheet

 Elämä on ihanaa. Nyt kun tästä pakollisesta vuodenaikaan kuuluvasta positiivisuudesta on päästy, on aika tasapainottaa tilannetta kunnon nalkuttamisella. Tähän listaan olen kerännyt viisi naurettavan mitätöntä ärsyyntymisen aihetta.

Voin väärinkäyttäjät
Voipaketin foliokansi jakaa kansaa. Yksi repii sen saman tien roskikseen, kun toinen säilyttää läpyskää sitkeämmin kuin ukkivainaan tuhkia. Löysin itse asiassa tähän asiaan jonkin virallisen voiasiantuntijan lausunnon, joka kuuluu seuraavanlaisesti:

"Folio avataan auki vain puoleen väliin. Folio käännetään toisen puoliskon päälle sillä aikaa, kun margariinia otetaan rasiasta. Sitten folio suljetaan takaisin tiiviisti purkin reunojen päälle, laitetaan kansi päälle ja margariini jääkaappiin."

Tämä "oikea tapa" on kuin kommunismi. Kaunis ajatus, mutta ei toimi.  Tosiasiassa foliokansi on yleensä voin tahraama ruttuinen välilärpäke, joka muistuttaa tiiviydeltään sukujuhlien tunnelmaa. Aiheesta avautuminen ei kuitenkaan lopu tähän. Voin ottaminen on helppoa: sivele rasian pinnasta sen verran voita, mitä leivällesi tarvitset. Joidenkin ihmisten tapa ottaa voita muistuttaa kuitenkin lähinnä puukotusmurhaa. Siistiin pintaan on tehty satunnaisia tökkäyksiä ja ylijäämät on hangattu satunnaisesti rasian laitaan. Yleensä rasiaan palautettu voi on kaiken lisäksi maustettu leivänmuruilla ynnä muilla ihanilla yllätyksillä.


Jalantäristyttäjät
Tenttitilanne. Aivot raksuttaa ja tilanne vaatii täyden keskittymisen. Äärimmilleen venytetty muisti pongahtaa väkivaltaisesti minimiin, kun viereisen kanssatenttijän jalka alkaa täristä sellaista tahtia, että Richterin asteikko loppuu kesken. Koko penkkirivi pomppii paikallaan kuin yhden tempun pornotähti, ja keskittyminen on muisto vain. Yleensä pomppufiilis jatkuu viimeisille minuutille asti, koska tämä tärisyttäjä on itse selvästi aivan tulessa koepaperinsa kanssa.

Kadonneet kantapäät
Jokainen tietää sen kettumaisen tunteen, kun sukka rullautuu kengässä jalkapohjan puoleen väliin. Parin korjausyrityksen jälkeen lopputuloksena on kyrsiintyminen, luovuttaminen ja kantapään kokoinen rakko. Kantapäänsä kadottaneet sukat ovat yhtä tyhjän kanssa, ja aivan sama olisi tarpoa ilman. Kun sukka alkaa muistuttaa enemmän pienen ihmisen päähinettä kuin jalkinetta, sen palvelusaika on ohi. 


Laaduttomat laturit
 Asioiden hoitaminen laturissa olevalla puhelimella ei pitäisi olla ongelma. Yleensä se kuitenkin on juuri sitä. Puhelimien mukana tulevat laturijohdot ovat kuin Suomen kesä - liian lyhyitä. Pituutta löytyy kuitenkin juuri sen verran, että yrität kädet ojossa räplätä puhelinta sohvalta tai sängystä. Jännetuppitulehduksen lisäksi saat hermoromahduksen laturin kelvottoman liittimen vuoksi. Laturi lipsahtelee reijästä kuin kännisen miehen sanonko mikä, eivätkä hommat etene minnekään.

Toivon viimeiset riekaleet
 Loppunut vessapaperi on yksi länsimaisen ihmisen suurimmista kauhunhetkistä. Pahinta ei kuitenkaan ole totaalinen puute, vain hetki ennen loppumista. Pieni toivon kipinä, joka viedään saman tien pois. Keskimääräinen ihminen käyttää hädän järjestysluvusta huolimatta vessassa ainakin pari palaa paperia. Näin ollen homman hoitaminen arkin kolmanneksella on yhtä toivotonta kuin ydinsodassa kamppailu lingolla. Olisit vain käyttänyt sitä bideetä.



Kanssakyrsiintyminen on hupia. Eli antakaa tulla omia ärsytyksen aiheita!

2.6.2018

Erokirje


Et ollut ensimmäiseni. Ja olisihan se pitänyt ymmärtää, että et tule olemaan viimeiseni. Joku naiivi puoli minusta halusi kuitenkin vielä uskoa, että tämä voisi kestää. Idiootti.

Olen lykännyt tätä hetkeä aivan liian pitkään. Nyt ymmärrän, että minun olisi kuulunut tehdä tämä jo paljon aikaisemmin. Liian paljon. Olen pahoillani, kun pitkitin tätä näin kauan.

Alku oli huumaa. Ainahan se on? Ystäväni esitteli meidät, ja pian olin myyty - ja niin olit sinäkin. Suhteemme lähti liikkelle vauhdilla. Teimme kaiken yhdessä - olimme yhtä. Ymmärsit mitä kaipaan ja pystyit antamaan sen minulle paremmin kuin kukaan aikaisemmin. Saatoimme viettää tunteja vain nauttien toistemme seurasta. Emme tarvinneet muuta. Et kuitenkaan erkaannuttanut minua ystävistäni - päinvastoin toit meidät lähemmäksi toisiamme.

Aika kului, arki alkoi ja ensimmäiset ongelmat ilmaantuivat. Et vastannut kosketukseeni. Vaadit tilaa. Annoin sitä. Se ei riittänyt. Kadotimme yhteyden. Kuumenit nollasta sataan sekunneissa. Sulkeuduit äkkiarvaamatta. Emme enää osanneet lukea toisiamme ja toiveitamme.  Lähetit minulle ristiriitaisia viestejä. Tein kaikkeni palauttaakseeni kaiken ennalleen. Turhaan.



En minäkään ollut täydellinen kumppani - kaukana siitä. En ottanut huomioon tarpeitasi ja laiminlöin sinua. Solvaukset ja syytökset vaihtuivat fyysiseen väkivaltaan, joka jätti sinuun ikuiset arvet. Laitoin sinut ahtaalle, vaadin sinulta liikaa ja seurani oli kuluttavaa. Pelottelin sinua erolla. Uhkailin etsiväni paremman.

Nyt meillä ei ole enää mitään, minkä päälle rakentaa. Meillä on yhteiset muistomme, mutta uusia emme enää luo. Minun on aika päästää sinut pois. Olet sulkenut itsesi minulta viimeisen kerran.

Hyvästi Honor.


27.5.2018

Helle - bloggaajan liittolainen vai arkkivihollinen?

Kesä. Päivettynyttä, punertavaa ja paljasta ihoa, luolistaan ulos mönkiviä ihmisiä ja XL-annoksia elämäniloa. Elohopea ja mieliala nousevat samalla nopeudella, kuin blogien kävijämäärät laskevat. Kun kesä antaa parastaan, onko kenelläkään aikaa naputella kokoon kunnollisia blogikirjoituksia - saati lukea muiden kyhäelmiä? Helteet ovat samaan aikaan bloggaajan luottoliittolaisia ja arkkivihollisia. Kerron teille miksi. 


+ Siinähän se ensimmäinen plussa tulikin. Luonnonvalo ja kukkaan puhkeava luonto tekee kaikesta hämmentävän kuvauksellista. Kesä on laiskan kuvaajan parasta aikaa - avaat vain etuoven ja napsaiset kuvan lähimmästä voikukasta. Makroasetus on plussaa. Voit kuvittaa kaikki postauksesti otoksilla, jotka eivät liity aiheeseen edes etäisesti: Auringonlasku, taivas pilvillä tai ilman, makronurmikko. Kaikki käy - kunhan on kesäistä.

+ Rakastatko kesää? Siinä sinulle riittääkin aihetta seuraavan kolmen kuukauden postauksiin. Ihana aurinko. Ihanat kukat. Ihana luonto. Ihana lämpö. Ihana rusketus. Ihanat festarit. Ihana grilliruoka. Ihana elämä.

+ Vihaatko kesää? Siinä sinulle riittääkin aihetta seuraavan kolmen kuukauden postauksiin. Kamala aurinko. Kamala allergia. Kamala kuumuus. Kamala palaminen. Kamalat kesähitit. Kamalat kesäkilot. Kamala elämä.


- Kun aurinko näyttäytyy pitkästä aikaa, kaikki arkiset toimet siirretään ulos. Pihalla syödään, luetaan, kuntoillaan ja kuksitaan. Taivaalla mollottava ylitehokas spottivalo pitää kuitenkin huolen, että siellä ei blogata. Läppärin näytön tihrustaminen auringonpaisteessa aiheuttaa enemmän siristelyä, kuin alimman E-rivistön tiiraaminen optikolla.

- Keväisillä loskasäillä kadut tyhjentyvät, ja ihmiset siirtyvät kuivaan ja lämpimään virtuaalitodellisuuteen. Kesähelteillä käy päinvastoin. Kun oma elämä hymyilee hammashymyllä, muiden toimien seuraaminen koneen näytöltä ei tunnu lainkaan niin kiinnostavalta. Olen huomannut, että Pekka Pouta osaa ennustaa yllättävän hyvin blogini kävijämäärän vaihtelua.

- Auringonpaiste aiheuttaa ainakin minussa akuuttia erakoitumista. Hellesäät saavat minut vetäytymään omaan kesäkuplaani - ja nauttimaan siitä. Heinäsirkat sirittävät sekä pihalla että sosiaalisissa medioissani. Näin ollen myös blogin kirjoittaminen vaatii aivan uudenlaista orientoitumista.

Mitenkä helteet näkyvät sinun bloggaamisessasi?