29.7.2018

Pitkät naiset ovat upeita - vai ovatko sittenkään?

Eikös jokaisen pitkän naisen pidä jossakin vaiheessa tehdä Doven mainoksia toisintava postaus siitä, kuinka rakastaa jokaista senttiään? Ehkä minäkin teen sen joskus. Nyt kuitenkin pääsette lukemaan enemmän ja vähemmän satunnaisia huomioita 180-senttisen naisen perspektiivistä. Täältä korkeuksista maailma katsos näyttää aivan erilaiselta.


Pitkät naiset ovat kauniita. Pität naiset ovat upeita. Pitkät naiset ovat seksikkäitä. Netistä löytyy nopealla googletuksella useampi glorifioiva lehtiartikkeli ja keskustelu siitä, kuinka pitkät naiset ovat sitä, tätä ja ehkä vähän tuotakin. Näiden ylistävien kehujen kuuluisi kai saada minut tuntemaan itseni jumalattareksi. Tosiasiassa nämä lauseet aiheuttavat enintään jumalattoman naurunpyrskähdyksen. Pitkät naiset voivat olla upeita/seksikkäitä/tiesmitämahtavaa. Julma totuus kuitenkin on, että meistä löytyy myös vääräsäärisiä koukkuselkiä ja ruttunaamaisia rupeloita. Samoin pieni nainen voi olla syötävän suloisen taskupakkauksen sijaan perässä vedettävä kitkerä korppu. Pituus voi vaikuttaa ihmisen itsetuntoon ja habitukseen, mutta ikävä kyllä upeusasteikko ja mittanauha eivät synkronoidu automaattisesti keskenään.

 Vihaan halaamista. Tai näin olen aina itselleni uskotellut. Tosiasiassa vihaan lähinnä itseäni lyhempien ihmisten halaamista. Nothing personal. Kun esimerkiksi standardimittainen ystäväni lähestyy minua halausaikeissa, koetan pudottaudua hänen tasolleen tekemällä huomaamattoman minikyykyn. Yleensä tämä ei riitä, vaan joudun lisäksi käärimään itseni klonkkumaiseen kyyryyn, ja silloinkin päädyn lähinnä hieromaan ihmisiä rinnuksiini. Kertokaa. Miten halata lyhempää kanssaihmistä, jos en halua näyttää Quasimodolta, mutta en myöskään rutistaa hänen kalloaan?

Pitäisikö nyt tähän väliin saada jotakin positiivista? Tässä maailmaa syleilevä kuva minusta makaamassa huonosti leikatulla nurmikolla. Valitettavasti en mahtunut yhteen kuvaan, eli ottakaa kolme.


Ikävä kyllä pituus ei yleensä lopu metrisääriin, vaan jatkuu myös alemmaksi jalkateriin. Omistan pituuteeni nähden suhteellisen sopusuhtaiset jalat, mutta perusmittapuulla olen naisten maailmassa harvoin bongattu isojalka. Kuulin viimeksi viikko sitten hervottoman vitsin aiheesta eräältä oman elämänsä Hedbergiltä.

Minä: Kävin ostamassa lenkkarit XXL:stä.
H: Höhöhö. Sieltä varma sinäkin löydät kenkiä. Jos kerran paikan nimi on XXL. Hih.
Minä: Se on urheiluvaatekauppa.
H: Höhöhö. No sittenhän sieltä löytyy varmasti myös kanoottiosasto. Hih.
Minä: Hih. 

Kengänkokoni on siis 43, eli se kipuaa hintsusti naisten kenkävalikoimien ulkopuolelle. Kenkäkaupassa minulle tarjotaan lähinnä sääliviä katseita, ja kenkäkaappini on sukupuolineutraalimpi kuin vassareiden keskustelupalsta. Kohta joku taas toteaa, että "Halosen juhlakengissä koot menevät 43 asti". Ja minä vastaan, että en halua maksaa kolminumeroista summaa neliökorkoisista hirvityksistä, jotka todennäköisesti koristavat isäni kansakouluaikaisen opettajan vaatekaappia. Nyt kuitenkin näyttää ikävästi siltä, että kenkäkriisini on tullut päätökseen, ja minun pitää alkaa keksiä muita valituksenaiheita - Zalandon valikoimiin on nimittäin ilmestynyt hyvännäköisiä naistenkenkiä koossa 43!

Minulta on kysytty lukemattomia kertoja, pelaanko koripalloa. Tämä on mielestäni todella huvittavaa. Ihmisen lihaksikkuus tai tietynlainen ruumiinmuoto voi kieliä helposti harrastuksista. Pitkän ihmisen yhdistäminen koripalloharrastukseen on kuitenkin yhtä kaukaahaettua kuin se, että jokainen vastaantuleva brassi olisi jalkapallohullu. Olen vähintäänkin imarreltu, jos näytän niinkin hyväkuntoiselta, että joku erehtyy luulemaan minua koripallotähdeksi. Pituuteni on yhdistetty myös lentopalloharrastukseen, minkä kohdalla en kuitenkaan pääse nalkuttamaan stereotypioista - tämä pitää nimittäin paikkansa.

Suomessa olen keskimääräisen miehen mittainen, joten puitteet julkisista kulkuvälineistä kaupan hyllyihin ovat kuin minulle valettuja. Etenkin Aasian matkoilla kuitenkin samaistun vahvasti klassikkokirjan Gulliveriin. Miehet ovat minua helposti päätä tai kahta lyhempiä, ja naiset jäävät melkein kirjaimellisesti jalkoihin. Muutamia vuosia sitten Nepalissa mieskaksikko halusi välttämättä ottaa kanssani yhteiskuvan. Kolme sekuntia olin imarreltu. Sitten palasin korkeuksistani maan pinnalle ja tajusin, että miehet halusivat todennäköisesti päästä näyttämään kavereilleen todisteita kohtaamisestaan jättiläisnaisen kanssa. Samalla reissulla jäin jumiin paikalliseen kulkuvälineeseen tuk tukiin, ja vierailuni pyörävuokraamossa onkin tarina erikseen. Ehkä kuva kertoo enemmän, kuin tuhat sanaa:



19.7.2018

Kuumia hetkiä makuuhuoneessa

 Valo. Lämpö. Luonnon äänet. Paljas iho. Hiki. 

Asioita, jotka kruunaavat kesäpäivän - ja tekevät kesäöistä (epä)puhdasta kärsimystä. Ja ei. Tämä ei ole kutkuttava avautuminen villeistä kokemuksista vällyjen välissä, vaan taas yksi suomalainen valittamassa helteiden varjopuolista vuoden viluvalituksen jälkeen.

Kuinka nukkua hellesäällä? Tätä kysymystä on koetettu jälleen ratkoa foorumeilla ja nettilehdissä, ja olen löytänyt siihen vain yhden toimivan vastauksen - huonosti. Tee huoneestasi tuulitunneli. Pakasta lakanasi. Nuku märissä vuodevaatteissa. Ensimmäisestä vaihtoehdosta saan kipeän kurkun sekä lihakset. Jälkimmäinen aiheuttaa yökastelu-flashbackeja. Olen melko varma, että Pariisin Kevään hittibiisin sanoitukset ovat syntyneet pikkutunneilla Arto Tuunelan hellemelankoliassa.

Ja ulkona kesäyö, satoi kasvoille kyyneleitä

Helleöinä erityisen visaiseksi osoittautuu ikuinen peittopolemiikki. Sehän on aivan yleisessä tiedossa, että peiton ulkopuolelle jääneet raajat revitään hirviöiden toimesta irti. Näin ollen vaihtoehtoja on kaksi: joko antaudut sängyn alla asuvien kalpeanaamaisten zombielasten puruleluksi, tai sitten käristyt peiton alla omassa hornankattilassasi. Olen viime aikoina elänyt reunalla ja jättänyt peiton syrjään - joskin jättäen päälleni peitonkulman hämäykseksi.


Onko mikään iljettävämpää, kuin nihkeä hikihirviö marinoitumassa omissa mausteissaan ruttuisissa puhkipyörityissä lakanoissa? Kyllä. Kaksi mokomaa samassa sopassa. Talvella kyllä kelpaa päivän päätteeksi "käpertyä kullan kainaloon" (näin imeliä  facebooktiloja lainatakseni), mutta helleyönä se kainalo tarkoittaa hien valtaamaa aromipesää. Välimatka koetetaan kasvattaa tasolle "kuusikymppinen aviopari", mutta toisen lämmöntuotanto muistuttaa tehokasta sähköpatteria. Yöllä masokistinen alitajunta päättää vielä keikauttaa kaksikon lusikkaan. Ja aamulla tämä lusikka kaipaa todellakin konepesua.

12.7.2018

Akat alta, miehet tekee nyt musiikkia

Bloggaaminen yhdistettynä toimittajan päivätyöhön ja gradutuskailuun on aiheuttanut minulle pahalaatuisen konekirjoituskuumeen. Parhaaksi lääkkeeksi olen todennut iisisti ottamisen ja irtaantumisen tietokoneen näppäimistöstä.

Näin ollen vietän tämän viikonlopun festaritunnelmissa kiljumassa teinikuoron mukana kappaleita, joita väitän vihaavani, mutta joiden lyriikat osaan kuitenkin ulkoa. Ja vieläpä maksan siitä. Aiheeseen liittyen kaivoin arkistojen kätköistä viime naistenpäivän lehtikirjoitukseni, joka sinällään sopii myös tämän viikonlopun teemaan. Kaipa niitä naisia saa hehkuttaa muutenkin, kuin naistenpäivänä? Ai ei? Meni jo.

Naiset ovat olleet pitkään yksi populäärimusiikin suosikkiaiheista. Hameväki on edustanut lyriikoissa tummissa ja punaisissa, sinisilmäisinä ja punatukkaisina. Radiossa on soinut hittejä naispaholaisista, levottomista tuhkimoista ja ikkunaprinsessoista. Popmusiikissa on tarinoitu monenlaisista naisista: kauniista, levottomista, villeistä, nahkatakkisista ja sopivasti lihavista. Heiloja on löytynyt kainaloon sekä kotoisasta Karjalasta, että kaukaisen Kuuban yöstä. Kansa on päässyt tutustumaan laulujen kautta Marja-Leenaan, Dorikseen, Eevaan, Kersantti Karoliinaan ja Marilyniin.

 Suomisuosikkien sanoituksissa kauniimman sukupuolen edustajien kirjo on ollut suuri, mutta monia kappaleiden naisia on yhdistänyt sekä rajoittanut sama asia - heidän tarinansa on kerrottu meille miesten äänellä. Naiset ovat olleet tarinoiden keskiössä, mutta harvemmin itse niiden kertojina. Mitä kerrottavaa Kyllikillä olisi meille rohkeista poseerauksistaan miestenlehdessä? Alkaako Kaunis Veera jo kyllästyä merimiesten liehittelyyn? Matin ja Tepon mukaan kaiken takana on nainen. Usein naiset ovat kuitenkin jääneet lähinnä lavan taakse, kun samaan aikaan mikrofonien taus on jäänyt miesten reviiriksi.

Hiljalleen miesvoittoinen kuoro on kuitenkin muuttunut yhä heleä-äänisemmäksi - basson ja baritonin sekaan on saatu enenevissä määrin myös alttoa ja sopraanoa. Ääneen ovat päässeet tytöt, aikuiset naiset ja hunningolla olevat vanhat naiset. On tavallisia naisia ja supernaisia, rotunaisia ja tinakenkätyttöjä. Suomihittien listalla tilaa itselleen ovat raivanneet äidit, mummot, vaimot, rakastajat ja uranaiset.

Musiikin avulla sukupuolet ovat lähestyneet samaa viivaa: Naiset eivät enää tyydy häämään kotiovelle odottelemaan mandoliinimiehiään kotiin, vaan ostavat itse menolipun maailman toiselle puolen.Vahvat naiset valtaavat tilaa sekä lyriikoissa että lavoilla. Tyttöenergiaa huokuvat Paula ja Mira laulavat kuorossa, että heitä ei ole tehty kenenkään kylkiluusta. Erinin radiosoitossa pikkutytöt eivät harjaile leikeissään hiuspäitä, vaan ampuvat zombieita ja ovat hiekkalaatikoiden johtajia. Naiset ovat muuttuneet tarinoiden objekteista niiden subjekteiksi. Leidit ovat lavalla ja kertovat omaa tarinaansa, ihmisten edessä.