9.8.2018

Surkeiden sattumusten viikko - magnitudeja ja sakkolappuja

Ilmoittakaa Lemony Snicketille, että minulta löytyisi ainesta uuteen romaaniin. Tämä viikko on nimittäin ollut yhtä surkeaa sattumusta toisensa jälkeen. En voi kuitenkaan vierittää vastuuta täysin rouva Fortunan olkapäille. Tällä kertaa tapahtumista voi syyttää pääasiassa kuolevaista päätäni, jossa on havaittavissa vahvoja lahoamisen oireita.


Ensimmäinen surkea sattumus on niin surkea, että edes minun varjoisella huumorintajullani asiaa ei voi lyödä lekkeriksi. Koska yksinkertaisesti, too soon. Kyseessä on siis tiedotusvälineitä synkentänyt uutinen Lombokin maanjäristyksistä ja niiden aiheuttamista tuhoista. Haluaisin sanoa, että olen valvonut yöni pelkän indonesialaisten hädän vuoksi, mutta tosiasiassa oma lehmäni rypee syvällä ojan pohjalla. 

En olekaan vielä vinkannut asiasta blogini puolella, mutta olen siis reilun kahden viikon kuluttua suuntaamassa ystäväni kanssa Indonesiaan. Lombokin saarelle. Saaren pohjoisosaan. Opettamaan kouluun, joka on laskentojeni perusteella hyytävän lähellä järinäkohtaa. Olen upottanut tähän suunnitelmaan rutkasti intoa, rahaa, aikaa ja muutaman opintopisteenkin, joten synkät uutiset muuttuivat mielessäni nopeasti sysimustiksi. Nyt väri on kuitenkin vaalennut taas harmaaksi. Meidät vapaaehtoiset nimittäin siirrettiin länsinaapuriin, turistiparatiisiin Balille, eli meidän ei tarvitse heittää lentolippujamme, malarialääkkeitämme ja matkasuunnitelmiamme roskapönttöön.

Tämä on viikon sattumuksista se, josta voin syyttää vain ja ainoastaan julmaa kohtaloa (ja ylivilkkaudesta kärsiviä mannerlaattoja). Hieman asiaa mietittyäni olen alkanut kuitenkin vakavasti punnita sitä vaihtoehtoa, että vika on kuitenkin pohjimmiltaan minussa. Palatkaamme vajaa vuosi taaksepäin syyskuuhun. Suunnittelen siskoni kanssa into piukeahkona matkaa Kuubaan. Taustalla on useampi kuukausi jännittämistä siitä, päättääkö tähtilipun alla pönöttävä porkkananaama estää pääsyn saarelle. Kun kuvittelemme jo kaiken olevan selvää, kuvioihin astuu Irma. Tämä harvinaisen myrskyisä emäntä päättää laittaa uusiksi Kuuban rannikon ja melkein myös tämän sisarkaksikon matkasuunnitelmat.  

Olen päätynyt siihen, että olen suututtanut jonkun korkeamman voiman, joka nyt koettaa hankkitua minusta eroon. Tähtääjän sihti on kuitenkin tasoa stromtrooper, tai sitten hänen kellonsa edistää.

Toinen surkea sattumus on näistä kolmesta huomattavasti kevyin, jolloin kuvioihin astuu myös lupa nauraa. Lombokin reissuun vaadittiin muutakin valmistelua kuin "passi ja hammasharja", mutta lopulta pääsin paperisodassa voitolle. Jäljelle jäi vain viisumin hankkiminen. Tehtävä kuulosti simppeliltä, mutta osoittautui muuksi. Lähettelin Indonesian suurlähetystöön lentolippuja, passikuvia, suosituskirjeitä, virtsanäytteitä ja mummoni rippikuvia (itse liioittelet).

Noh, lopulta pääsimme kuitenkin siihen tilanteeseen, että passini oli lähetetty minulle viisumeineen takaisin kirjattuna kirjeenä. Huomaan kuitenkin ennen noutoa, että ajokorttini on mystisesti kadonnut kukkarostani. Eli tiivistettynä en voi noutaa henkilöllisyystodistustani A, koska henkilöllisyystodistukseni B on hävinnyt. Ja käyttääkseni henkilöllisyystodistusta A, minun täytyisi avata kirje, jonka vastaanottajaksi en voi itseni todistaa. Tämäkin ö-luokan komedia saa kuitenkin onnellisen lopun, sillä paniikinomaisen täystonkimisen jälkeen löydän henkkarini sen toisen työreppuni pohjalta.

Kolmas surkea sattumus on täysin oman tollouteni tuotetta. Takana on pitkä työpäivä, lehti menee pian painoon ja kotiinlähtö kolkuttaa jo takaraivossa. Vielä viime hetkellä lisään uutisvirtaan pienen yksipalstaisen siitä, kuinka liikenteessä käynnistyy tehovalvonta koulujen alkamisen vuoksi. Valmista tuli! Kampsut kasaan, ovi lukkoon ja auton rattiin. Kiihdyttäessäni kuitenkin huomaan, että kierrosmittarin lukema tönöttää alle puolessa tonnissa. Onkohan vika mittarissa vai autossa? Sehän selviää painamalla kevyesti kaasua - ja kiihdyttämällä suoraan siihen samaiseen tutkaan, josta itse uutisoin tuntia aikaisemmin. Lukema mittarissa oli onneksi vain kaksinumeroinen, joskin pääsin ihailemaan elämäni ensimmäistä (ja toivottavasti viimeistä) kolminumeroista sakkolappua. Näin tuleva opettaja turvasi lasten koulutien.




3.8.2018

Uteliaisuus tappaa kissan lisäksi ihmissuhteesi

Ihminen on pirun utelias eläin. Jo taaperoikäinen kyselevät konekivääritemmolla kyllästymiseen asti: miksi äiti käyttää vaippoja, miten kivet kasvaa ja miten niin kissaa ei saa ottaa kerhoon?
Myöhemmin uteliaisuus ei häviä minnekään, mutta se muuttuu vähemmän ilmiselväksi - ja vähemmän viattomaksi. Tulipalopaikalle ajetaan kuin tuli hännän alla ottamaan kuvia ja pällistelemään muiden hätää auton ikkunasta. Klikkiotsikot julkkisjuoruista keräävät lukijoita, ja kaverilla kyläillessä vessareissulla tarkastellaan muina naisina seinäkaapin sisältöä.

Ihmisen uteliaisuus ulottuu monille elämän osa-alueille, mutta monilla se kohdistuu ennen kaikkea kanssaeläjiin. Tämä selittää osallaan tosi-tv:n supersuosiota; sensaationälkäinen katsojakunta seuraa hievahtamatta, kun tuntemattomat tollot rakastuvat, puhaltavat promilleja ja käyttävät kettujaan ties miessä koloissa. Kun välimatka kyyläyksen kohteeseen pienenee, kiinnostus kasvaa eksponentiaalisesti.

Nykyaika on uteliaan ihmisen riemujuhlaa. Facet, Instat ja Snäpit kutistavat yksityisyyttä ja mahdollistavat kanssaihmisten häpeilemättömän stalkkaamisen ilman katsekontaktin tai kiinnijäämisen uhkaa. Muiden tekemisiä ja sanomisia tarkastellaan päivittäin sormi syyhyten kotisohvalta nousematta.


Sanonnan mukaan uteliaisuus tappoi kissan. Piirrettä pidetään usein puhtaana paheena, mutta se on myös vienyt ihmiskuntaa hurjasti eteenpäin. Tiedonjanonsa ansiosta ihmiselle on avautunut uusia ulottuvuuksia mikroskooppisista maailmoista vieraisiin galakseihin. Kysymykset ovat johtaneet lukemattomien luonnonlakien oivaltamiseen, ensiaskeliin kuun pinnalla ja lääketieteellisiin mullistuksiin. Marsin pinnalla putputtaa tälläkin hetkellä Curiosity-mönkijä, joka kuvaa uteliaisuuden määrää ja sen avaamia mahdollisuuksia muutenkin kuin nimensä puolesta.

Uteliaisuus voi olla oikein suunnattuna hyve. Siinä vaiheessa kun tiedonjano suunnataan muiden ihmisten elämään, terveen uteliaisuuden ja urkkimisen raja on kuitenkin uhkaavan kapea. Lähipiirin elämänvaiheissa kannattaa pysyä mukana, mutta kukaan ei halua kutsumattomia jäniksiä kyytiin kyyläämään joka ikistä liikettä. Silloin tällöin jokaisen on hyvä miettiä oman uteliaisuutensa motiiveja. Onko taustalla aito mielenkiinto toisen voinnista vai pelkkä juoruamisen riemu? Uutisoppitunnin mitäkukamissämilloin-rimpsu on silloin tällöin hyvä muistaa korvata kysymyksillä ”mitä kuuluu?”, ”miten voin auttaa?” ja ”milloin törmäillään?”