16.10.2018

Onnettomat kampaamokokemukset – värinpoistolla tummemmaksi?

Kampaamon tuoli. Hilpeä hiustyöläinen hääri ympärilläsi kehuen uutta kuontaloasi. Tuijotat peiliä mekaanisesti nyökytellen, naamallasi yhtä uskottava tekohymy kuin Ärrän myyjällä. Todellisuudessa pääsi päällä roikkuva hiirenhäntä ei muistuta vähääkään pääsi sisällä ollutta mielikuvaa. Asiaa ei helpota maksamistaan odottava satkun lasku. Kampaaja ehdottaa jotakin kivaa kampausta ja päädyt kiharoihin. Ehkä se kohottaa uuden tukkatyylin uusiin sfääreihin. Kohotusta kyllä tapahtuu – lopputulos näet on kaaosmainen kasarikasa, jonka piilotat tilaisuuden tullen huppusi alle. Miten tässä taas kävi näin?



Kuulostaako tutulta? Toivottavasti ei. Empiirisen tutkimukseni mukaan ihmiset marssivat kampaamon ovista yleensä hymy piristävästi korvissa. Joskus kuitenkin käy niin, että lopputulos on Nelosen mainoskampanjaa siteeraten jotain ihan muuta. Kukkaron ja hiusten massa on keventynyt huomattavasti, mutta tulos miellyttää yhtä paljon kuin jenkkien presidentinvaaleissa.

Olen itse harvinaisen hankala asiakas – tai pikemminkin hiukseni ovat. Itse otan tyytyväisenä (tai sitä näytellen) vastaan yllätykset, jotka peilistä paljastuvat. Olen kuitenkin tainnut olla tasan kerran täysin tyytyväinen lopputulokseen kampaajalta lähdettyäni. Pienenä tyttönä tuskailin, kun päähäni ilmestyi äitini ja kampaajani salaliiton tuloksena aina sama potta. Varhaisteininä halusin kokeilla rajun revittyjä emo-otsiksia, mutta ikääntynyt kampaajarouva loihti päähän tylsän tätitukan. Myöhemmin leikkaustulokset alkoivat kuitenkin kehittyä yhtä matkaa oman harkintakykyni ja tyylitajuni kanssa.

On kuitenkin yksi asia, jossa lopputulos on harvoin ollut haluttu – värjäystulos. Sanotaan että värillä ei ole väliä. On kuitenkin hankalaa olla välittämättä, kun keskiruskeaksi halutut hiukset kilpailevat mustuudessa huumorintajuni kanssa. Tukkani siis lävähtää poikkeuksetta liian tummaksi varoittelusta ja varotoimenpiteistä huolimatta. Kun soppaan lisätään passiivisaggressiivinen punapigmentti, ei lopputulos ole mistään vinkkelistä katsottuna sinne päinkään.

Istahdin pari viikkoa sitten pitkästä aikaa kampaamon penkille. Ideana oli saada auringon läikittämä kuontaloni tasaisemman vaaleaksi. Tästä lähtötilanteesta minulla on todella heikosti kuvia, mutta alta saatte jotakin osviittaa. Tukkani siis oli epätasainen yhdistelmä blondia ja vaaleaa maantienharmaata. Värinpoisto päähän, sävy perään ja tyveen vähän tummempaa. Ideaalituloksena anistonmainen tumma blondi. Mikä voisi mennä pieleen?


Selvästi melko moni asia. Föönipenkkiin istuessani kampaaja ihasteli luonnollista lopputulosta. Omaan silmääni tukka oli tummentunut, mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Eihän latvaan oltu edes laitettu väriä?  Päädyin siihen, että valaistus tekee tepposet. Lopputulos näytti tosiaan luonnolliselta ja sopi minulle. Kotosalla näin kuitenkin tilanteen uudessa valossa (kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti). Tukkani oli kuin olikin tummentunut huomattavasti. Ensimmäistä kertaa koskaan nielin nössöyteni, tartuin luuriin ja näpyttelin näytölle kampaajan numeron. Asia saatiin sovittua asiallisesti, ja sovimme seuraavalle viikolle uuden ajan.


Tosiaan viikkoa myöhemmin hipsin hieman hermostuneena tukkatohtorille (kielletty sana, pahoittelen). Ajattelin, että minua pidetään vihoinviimeisenä valittajana, jolla on epärealistiset odotukset. Minut kuitenkin otettiin vastaan todella aurinkoisesti, ja asiaa tutkailtuamme kampaaja totesi tyrkänneensä tukkaani liian tumman sävyn. Sain siis maksuttoman korjauksen ja uskokaa tai älkää – juuri haluamani lopputuloksen. Välillä valittaminen kannattaa!


Ovatko teidän kampaamokäyntinne päättyneet pettymyksiin? Oletteko nielleet harmistuksenne vai vaatineet korjauksia?

11.10.2018

Voiko mies kieltäytyä sekasaunasta? Ahdistaako alastomuus?

Yrjönkadun uimahalli on jälleen noussut lehtien otsikoihin. Tällä kertaa syynä ei ole salainen saunahomostelu, vaan kohu on siirtynyt löylyjen lämmöstä itse altaille. IS-otsikko kuuluu: Miehet häiritsevät alastomia naisia uimahallissa. Hatunnostot toimittajalle harvinaisen harhaanjohtavasta otsikosta. Tällä kertaa kyseessä ei ole #meetoo-hashtagin kruunaama häirintätarina, vaan enemmänkin kyse on häiriintymisestä. Tiivistettynä Yrjönkadun naisuimarit ovat harmissaan miesvalvojista naisten naku-uintivuoroilla.

Olen itse harvinaisen häpeilemätön nakuilija, mistä voi kiittää tai syyttää kasvatusta – meillä kotipuolessa on aina saunottu ristiin rastiin molempien vanhempien, kaikkien sisarusten ja heidän siippojensa kanssa. En ole kuitenkaan täällä toitottamassa, että jokaisen pitäisi syöksyä tissit vilkkuen sekasaunavuoroille ja alastonaltaille. Häveliäisyys on hyväksyttävää, ja minulla onkin lähipiirissä paljon naisia, jotka eivät perusta sekasaunomisesta. Alleviivaan sanaa naisia. En nimittäin ole kuullut elämässäni yhden yhtä sekavuorojen vastaista sanaa tai kieltäytymistä kimppasaunasta miehiltä. Ovatko miehet siis poikkeuksetta sinut alastomuutensa kanssa? Vai onko kieltävä vastaus edes vaihtoehto?


Yrjönkadun uimahallijuttujen kommenttikentässä vilisee todella usein sama argumentti – eihän ne miehetkään ämpytä naissiivoojista pukukopeilla! Olen ollut putsaamassa uimahallissa miesten pukuhuoneita pariin otteeseen. Lyhyelläkin kokemuksella voin todeta, että vaikka valituksia ei juurikaan kuulu, vaivaantuminen on joskus ilmiselvää. Olen päässyt todistamaan hämähäkkimiesmäistä seiniä pitkin kulkemista ja säännöllistä selin kääntymistä. Toisilla miehillä naissiivoojan läsnäolo purkautuu päinvastaisena ylirehvakkaana saapasteluna, vaikka aikaisemmin askellus oli silminnähden arkisempaa. Olen myös saanut kuulla varhaisteinipoikien supinaa siitä, kuka uskaltaa näyttää siivoojalle pippelinsä. Asiaan vaikuttaa varmastikin ikäni – olinhan koppimoppaajana ollessani vain parikymppinen. On kuitenkin turha väittää, että nakkeilu naissiivoajien edessä olisi kaikille täysin neutraalia.

Sekasaunojen suurkuluttajana olen todennut, että avoin alastomuus ei ole sukupuolesta kiinni. On olemassa kainoja miehiä ja hyvinkin estottomia naisia. Olen ollut mökki-illanvietossa, jossa miehet ovat ehdottaneet ensimmäisinä uimapukuja – muistaen kuitenkin lisätä loppuun "että tytöt ei ahistu". Tosiasiassa naisille sekasaunominen ei ollut mikään ongelma. Kerran ainoana naisena erehdyin kysymään, josko voisin liittyä löylyyn miesten seuraan. Joottelun jälkeen huomasin kuitenkin lauteilla, että tosiasiassa osa saunojista oli tilanteessa vähintäänkin vaikeana. Miksi kukaan ei sitten kieltäytynyt? Syynä voi olla varmasti porukkapaine tai miehisen egon varjeleminen – eihän tosimies alastonta naista pelkää!

Tästä asiasta olisi mielenkiintoista kuulla kokemuksia ja ajatuksia. Saako mies kainostella alastomuuttaan avoimesti? Herättääkö nakuallaskeskustelu ajatuksia? Oletko itse sekasaunoja?

Kuvat: Pixabay

7.10.2018

Maneerini kirjoittajana – syyllistytkö sinä samaan?

Yhdistän maneerit yleensä musiikkimaailmaan. Ensimmäisenä mieleen nousevat Axl Rosen kireä maukuminen, Elli Haloon maaninen tuijottelu ja räppistarat, jotka toistavat nimeään hodormaiseen tahtiin. Myös puheesta korvaan ja hermoon särähtää helposti aimo nippu maneereita. Niinku kyllä sä siis varmaan todellaki tiedät jonku, ketä on vitun raivostuttava puhuja, vai mitä? Toimittajan työssä ja blogia kirjoittaessani olen huomannut toistavani tiettyjä maneereita hävettävän innokkaasti myös kirjoittajana – ja olen päässyt kuulemaan näistä kommentteja myös lähipiiriltäni. Näin ollen ajattelin läväyttää kaikki kliseeni näkösälle, ennen kuin kukaan kerkeää kauhistelemaan niitä kommenttikentässä.

 Vertauskuvat. Vedän vertauskuvien kylvämisessä vertoja itse Jesselle. Ja selvästikin sain alleviivattua pointtini aloittamalla tämän osion vertauksella. Välillä allegoriakiimani menee liiallisuuksiin, ja olenkin saanut kuulla pientä kuittailua esimerkiksi aikaisemmasta muuttopostauksestani. Vedän vertauskuvia hatustani yleensä kaipaillessani tekstiin elävyyttä ja huumoria. Toinen vaihtoehto olisi kertoa oikeasti hauskoja juttuja, mutta vertauskuvilla vehtailu on huomattavasti helpompaa.

Ajatusviiva. Tai itse asiassa yleensä tavuviiva, jota käytän törkeästi ajatusviivan sijasta. Kyllä, olen käynyt yliopiston. Ja ei, en osaa tehdä ajatusviivaa läppärini näppäimistöllä. Merkin heikko löydettävyys on todennäköisesti vinkki siitä, että sitä ei pitäisi viljellä jatkuvasti. Haistatan tälle vinkille pitkät (liian lyhyellä viivalla). Ajatusviivalla tekstiin saa helposti ylidramaattisen maaoravan dun dun duuuuuuun- efektin, joka vetoaa skandaalinnälkäiseen mieleeni. Tämä pieni viiva voi tehdä tekstiin suurenkin sävyeron. Katso vaikka:

Tulin kotiin myöhässä.
Tulin kotiin – myöhässä.

Otan hampurilaisen kaikilla mausteilla.
Otan hampurilaisen – kaikilla mausteilla.


Kuinka voisin vastustaa kiusausta? (Ja kyllä. Kopioin tähän tekstiin asiakseni ajatusviivan kielitoimiston ohjepankista. Koska tiedän, että monille mielensäpahoittajille koolla on todellakin väliä.)

Otsikointi. Ajatusviivoittamiseni ei ulotu pelkästään leipätekstiin, vaan yleensä sen voi bongata jo otsikosta. Olen harvinaisen hullaantunut otsikkorakenteeseen "Itse aihe – jokin kuvaileva jälkirimpsu". Itse asiassa blogitekstieni otsikot tuntuvat seurailevan tätä kaavaa pelottavankin orjallisesti. Tykkään myös erottaa otsikossa kaksi vastakohtaista vaihtoehtoa vai-sanalla, kuten seuraavissa postauksissani:

Helle - bloggaajan liittolainen vai arkkivihollinen?
Toimittajana paikallislehdessä - mummojen mutinoita vai laadukasta journalismia?
Bali - turistihelvetti vai maanpäälinen paratiisi?

Blogimaneerit – raivostuttavia vai todella raivostuttavia?

 Lyhyet lauseet. Pilkkuvirheet ovat kohdallani todennäköisesti harvinaisia. Tästä ei voida kiittää pettämätöntä kielikorvaani, vaan sitä, että tynkiin lauseisiini mahtuu harvoin pilkkua. Sen sijaan taidan syyllistyä melko usein pistevirheisiin. Viljelen nimittäin kyseistä välimerkkiä harvinaisen tiheään. Kirjoittaessani suosin pääasiassa lyhyitä lauseita ja vihaan viisirivisiä virkkeitä, joissa aihe ehtii matkan aikana vaihtua kahdeksan kertaa. Näin ollen teksteissäni vilisee taukoja tiheämmin kuin teiniparin seurustelusuhteessa.

Alkusoinnut. Olen viittä vaille valmis Lönnrot – ainakin tekstini alkusointujen perusteella. Suomi on harvinaisen synonyymirikas kieli, joten lähes jokaiselle sanalle löytyy vähintään viisi vaihtoehtoa. Olen alkanut puoliksi tiedostamattani valikoimaan samaan lauseeseen aina ne toisiinsa sointuvat sanat. Tämä voi tuoda tekstiin mukavaa leikittelevyyttä, mutta rajansa kaikella. Kalevalamainen kielellä kujeilu ei kannata kokonaisuuden kustannuksella.

Sulut. Sulut kuuluvat suosikkitehosteisiini, mutta koetan parhaani mukaan hillitä jopemaista yksinpuhelua tavallisen tekstin ja suluissa olevien lisähuomioiden välillä. Liika sulkujen sullominen tekee kirjoitusjäljestä helposti poukkoilevaa ja tukkoista. Yritän pyrkiä napakkuuteen, jota sulkusekoilu herkästi sakottaa.

Jokaisella kirjoittajalla on oma tyylinsä, minkä perusteella hänet tunnistetaan tekstimerestä. Näin ollen en osaa sanoa, pitäisikö näitä omia maneereita ruokkia vai torjua. Millaisia maneereita sinun teksteistäsi löytyy?


3.10.2018

Toimittajana paikallislehdessä - mummojen mutinoita vai laadukasta journalismia?

Lämpimin vuodenaikanamme meni jälleen yhtä nopeasti, kuin huumeista kärähtäneen iskelmätähden maine. Tämä ei ole kuitenkaan leinomainen tilitys maamme vähäisestä kukkain kukoistuksesta, sillä tänä vuonna kesästä saatiin puhua suuraakkosilla niin pituuden kuin lämpötilojenkin puolesta. Tällä kertaa suven boltimaisen pyrähdyksen aiheutti sään sijaan työpaikkani tutun paikallislehden kesätoimittajana. Tämä oli toinen vuoteni kyseisen lehden kesätyttönä (voidaanko tämä ilmiantaa facen Kielletyt sanat ja sanonnat -ryhmään?). Kesänaista ei minusta tainnut kehittyä tänäkään vuonna - I'm not a girl, not yet a woman, vai miten se nyt menikään. Nyt kuitenkin jaan keskeneräisen puberteettitoimittajan ajatuksia ja huomioita paikallislehdessä työskentelystä.

Note to self: Muistiinpanot on hyvä tehdä leuan sijaan paperille. Ja kun haastateltavat tuntuvat olevan keskimääräistä hilpeämmällä päällä, katso peiliin.
Uutistoimitus. Verkkotoimitus. Taloustoimitus. Kulttuuritoimitus. Urheilutoimitus. Unohda nämä. Paikallislehdessä on vain toimitus - ilman etuliitteitä. Paikallislehden toimittajan täytyy handlata elämän eri osa-alueet kunnanhallituksen päätöksenteosta perennojen syyslannoitukseen. Sama tyyppi näpyttelee ilmoille erilaisia juttutyyppejä henkilöjutuista uutisiin ja kolumneista gallupeihin. En ole yleisnero, mutta sanoisin tämän olevan työn ehdoton etu. Päädyin opiskelemaan luokanopettajaksi, koska en halunnut valita ainelistasta sitä yhtä mieleisintä (Kouluainelistasta. En ole sekakäyttäjä). Paikallislehdessä olen siis päässyt käyttämään koko tietoskaalaani - ja joutunut todella usein myös sumplimaan sen ulkopuolella apunani pinkka sanomalehtiä ja kaikkitietävä google.

Miten hiukseni onnistuvatkaan näyttämään noin pissisiltä? Syytetäänkö loistelamppuja? Eikä sitä, että en ole uusinut hiusväriäni ikuisuuteen. Kusinen kuva pääsi kuitenkin mukaan postaukseen, koska siinä on oma pointtinsa. Luonnollisesti toimittajan työhön kuuluu kirjoittamisen lisäksi juttujen ideointi ja haastateltavien metsästäminen. Usein tämä tapahtuu puhelimitse. Aikaisemmin puhelimeen puhuminen oli minulle yhtä mukavaa kuin murhan tunnustaminen - ensimmäisissä puhelinhaastatteluissani olinkin todennäköisesti änkyttävä täytesanoja viljelevä pikapuhuja. Puhelinpaniikki kuitenkin hävisi jo parissa viikossa, ja nykyään huomaan turvautuvani yhä useammin viestin sijasta puheluihin tai ääniviesteihin.


Paikallislehden toimituksessa jokainen on oman juttunsa herra. Tietenkin ideoille ja lopullisille jutuille hankitaan siunaus toimituksen korkeammilta voimilta, mutta muuten suurin osa on itsestä ja omasta mielikuvituksesta kiinni. Nykyään monessa sanomalehdessä käytetty Neo-toimitusjärjestelmä määrittelee jutun merkkimäärän sekä kuvien muodon, mutta sisällöstä ja näkökulmasta vastaa toimittaja. Monesti pienemmissä sanomalehdissä toimittaja hoitaa itse valokuvaamisen eikä erillistä taittajaa löydy. Näin ollen olen päässyt taistelemaan tasaisin väliajoin myös kamerani sekä tilttailevan taitto-ohjelman kanssa.

Paikallislehdessä uutiskynnys on huomattavasti suurempia maakuntapapereita matalampi. Itse asiassa se maaginen kynnys on aivan tavallisen kaduntallaajan ylitettävissä, ja huonoina viikkoina sen tilalle pitää kaivaa kuoppa. Ja sieltä kuopasta löytyy usein pervon muotoisia vihanneksia tai isohko ahven. Paikallislehdessä samalle aukeamalle voi päätyä nimekäs poliitikko ja pippelin muotoisen perunan löytänyt kotipuutarhuri. Ja pienen observoinnin jälkeen helposti huomaa, että eivät nuo kaksi loppujen lopuksi olekaan niin erilaisia. Haastatellessa se tavis paljastuu usein tavattoman mielenkiintoiseksi tapaukseksi ja julkimo todella tylsäksi tyypiksi.

Paikallislehden toimittajana aamulla ei koskaan tiedä, mitä on edessä. Ilmoitetut karhunjäljet voivatkin kuulua naapurin lempeäluontoiselle nöffille, ja muina miehinä kisamatkastaan sivulauseessa mainitseva voi olla vallitseva suomenmestari. Ja eipä se uutiskynnyksen korkeus näillä valtamedioillakaan aiheuta akrofobiaa, kun sen saa ylitettyä sulkemalla oman ovensa tai suoristamalla hiuksensa.


Näin toisena toimitusvuonna kontaktieni määrä oli kaksinkertaistunut ja katukuvassa alkoi pistää silmään tuttuja kasvoja. Surkean naamamuistin omaavana en hahmota läheskään aina, kuuluuko tuttu naamataulu naapurille vai tuoreelle etsintäkuulutetulle. Mutta moikataan silti! Savolaisessa lehdessä toimittaessani puheeseeni palasivat paikoin hävinneet kaksoiskonsonantit, mutta viäntämään en ole oppinut vieläkään. En ole myöskään opetellut juomaan kahvia, mikä on suuri este toimittajan urallani. Olen myös rikkonut jutuntekoon tai haastatteluun keskittyessäni lähes kymmenen toimituksen mustekynää – lasku tullee perässä. Ei, en ole sentään alkanut kirjoittaa savoksi, tuo oli potentiaalimuoto. 





Jos asia on minusta kiinni, toimitustyö tulee  jatkumaan jossakin muodossa myös tulevaisuudessa. Enhän ole ehtinyt vielä edes paskomaan julkisissa housuuni. Kiinnostaako toimituspuoli sinua tai onko työ jo tuttua?