3.10.2018

Toimittajana paikallislehdessä - mummojen mutinoita vai laadukasta journalismia?

Lämpimin vuodenaikanamme meni jälleen yhtä nopeasti, kuin huumeista kärähtäneen iskelmätähden maine. Tämä ei ole kuitenkaan leinomainen tilitys maamme vähäisestä kukkain kukoistuksesta, sillä tänä vuonna kesästä saatiin puhua suuraakkosilla niin pituuden kuin lämpötilojenkin puolesta. Tällä kertaa suven boltimaisen pyrähdyksen aiheutti sään sijaan työpaikkani tutun paikallislehden kesätoimittajana. Tämä oli toinen vuoteni kyseisen lehden kesätyttönä (voidaanko tämä ilmiantaa facen Kielletyt sanat ja sanonnat -ryhmään?). Kesänaista ei minusta tainnut kehittyä tänäkään vuonna - I'm not a girl, not yet a woman, vai miten se nyt menikään. Nyt kuitenkin jaan keskeneräisen puberteettitoimittajan ajatuksia ja huomioita paikallislehdessä työskentelystä.

Note to self: Muistiinpanot on hyvä tehdä leuan sijaan paperille. Ja kun haastateltavat tuntuvat olevan keskimääräistä hilpeämmällä päällä, katso peiliin.
Uutistoimitus. Verkkotoimitus. Taloustoimitus. Kulttuuritoimitus. Urheilutoimitus. Unohda nämä. Paikallislehdessä on vain toimitus - ilman etuliitteitä. Paikallislehden toimittajan täytyy handlata elämän eri osa-alueet kunnanhallituksen päätöksenteosta perennojen syyslannoitukseen. Sama tyyppi näpyttelee ilmoille erilaisia juttutyyppejä henkilöjutuista uutisiin ja kolumneista gallupeihin. En ole yleisnero, mutta sanoisin tämän olevan työn ehdoton etu. Päädyin opiskelemaan luokanopettajaksi, koska en halunnut valita ainelistasta sitä yhtä mieleisintä (Kouluainelistasta. En ole sekakäyttäjä). Paikallislehdessä olen siis päässyt käyttämään koko tietoskaalaani - ja joutunut todella usein myös sumplimaan sen ulkopuolella apunani pinkka sanomalehtiä ja kaikkitietävä google.

Miten hiukseni onnistuvatkaan näyttämään noin pissisiltä? Syytetäänkö loistelamppuja? Eikä sitä, että en ole uusinut hiusväriäni ikuisuuteen. Kusinen kuva pääsi kuitenkin mukaan postaukseen, koska siinä on oma pointtinsa. Luonnollisesti toimittajan työhön kuuluu kirjoittamisen lisäksi juttujen ideointi ja haastateltavien metsästäminen. Usein tämä tapahtuu puhelimitse. Aikaisemmin puhelimeen puhuminen oli minulle yhtä mukavaa kuin murhan tunnustaminen - ensimmäisissä puhelinhaastatteluissani olinkin todennäköisesti änkyttävä täytesanoja viljelevä pikapuhuja. Puhelinpaniikki kuitenkin hävisi jo parissa viikossa, ja nykyään huomaan turvautuvani yhä useammin viestin sijasta puheluihin tai ääniviesteihin.


Paikallislehden toimituksessa jokainen on oman juttunsa herra. Tietenkin ideoille ja lopullisille jutuille hankitaan siunaus toimituksen korkeammilta voimilta, mutta muuten suurin osa on itsestä ja omasta mielikuvituksesta kiinni. Nykyään monessa sanomalehdessä käytetty Neo-toimitusjärjestelmä määrittelee jutun merkkimäärän sekä kuvien muodon, mutta sisällöstä ja näkökulmasta vastaa toimittaja. Monesti pienemmissä sanomalehdissä toimittaja hoitaa itse valokuvaamisen eikä erillistä taittajaa löydy. Näin ollen olen päässyt taistelemaan tasaisin väliajoin myös kamerani sekä tilttailevan taitto-ohjelman kanssa.

Paikallislehdessä uutiskynnys on huomattavasti suurempia maakuntapapereita matalampi. Itse asiassa se maaginen kynnys on aivan tavallisen kaduntallaajan ylitettävissä, ja huonoina viikkoina sen tilalle pitää kaivaa kuoppa. Ja sieltä kuopasta löytyy usein pervon muotoisia vihanneksia tai isohko ahven. Paikallislehdessä samalle aukeamalle voi päätyä nimekäs poliitikko ja pippelin muotoisen perunan löytänyt kotipuutarhuri. Ja pienen observoinnin jälkeen helposti huomaa, että eivät nuo kaksi loppujen lopuksi olekaan niin erilaisia. Haastatellessa se tavis paljastuu usein tavattoman mielenkiintoiseksi tapaukseksi ja julkimo todella tylsäksi tyypiksi.

Paikallislehden toimittajana aamulla ei koskaan tiedä, mitä on edessä. Ilmoitetut karhunjäljet voivatkin kuulua naapurin lempeäluontoiselle nöffille, ja muina miehinä kisamatkastaan sivulauseessa mainitseva voi olla vallitseva suomenmestari. Ja eipä se uutiskynnyksen korkeus näillä valtamedioillakaan aiheuta akrofobiaa, kun sen saa ylitettyä sulkemalla oman ovensa tai suoristamalla hiuksensa.


Näin toisena toimitusvuonna kontaktieni määrä oli kaksinkertaistunut ja katukuvassa alkoi pistää silmään tuttuja kasvoja. Surkean naamamuistin omaavana en hahmota läheskään aina, kuuluuko tuttu naamataulu naapurille vai tuoreelle etsintäkuulutetulle. Mutta moikataan silti! Savolaisessa lehdessä toimittaessani puheeseeni palasivat paikoin hävinneet kaksoiskonsonantit, mutta viäntämään en ole oppinut vieläkään. En ole myöskään opetellut juomaan kahvia, mikä on suuri este toimittajan urallani. Olen myös rikkonut jutuntekoon tai haastatteluun keskittyessäni lähes kymmenen toimituksen mustekynää – lasku tullee perässä. Ei, en ole sentään alkanut kirjoittaa savoksi, tuo oli potentiaalimuoto. 





Jos asia on minusta kiinni, toimitustyö tulee  jatkumaan jossakin muodossa myös tulevaisuudessa. Enhän ole ehtinyt vielä edes paskomaan julkisissa housuuni. Kiinnostaako toimituspuoli sinua tai onko työ jo tuttua?

10 kommenttia:

  1. Kiitos loistavasta tekstistä, tämä viihdytti! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En käytä ikinä sanaa "ihana", mutta nyt käytän. Ihanaa, että viihdyit!

      Poista
    2. Mitä?! Voiko ihminen elää puolta päivääkään, ettei tarvi sanaa "ihanaa"? En oo tiennyt. Välillä se on pakko sanoa kimakasti kolme kertaa putkeen ja hihkua samalla ulkoisesti, koska jokin on vaan liian ihanaa.

      Poista
    3. Ehkä minun pitää alkaa ihanuuskuurille!

      Poista
  2. Juttusi muistutti mieleeni omat kesäni paikallislehden toimituksessa. Siellä tosiaan pieni on suurta. Yksi mieleenpainuvimpia juttuja oli käydä jututtamassa miestä, jonka puutarhassa kasvoi yli tuhat eri liljalajia. Meillä ei silloin vielä ollut nettiyhteyttä. Puhelimessa sovittiin haastattelusta ja sitten fillaroitiin paikalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jäikö toimittajuus kesätyttöilyyn, vai urkesiko ura pidemmälle?

      Poista
  3. Iysekin pääsin tätä paikallislehdessä työskentelyn ihanuutta kokeilemaan ammmattikoulu aikoina. Pääsin tekemään galluppia aiheesta, joka ei varmaan kiinnosta ketään. Eikä siihen oikein kukaan halunnutkaan vastata. Viimeisimmän vastaajan sain ihan vaan kauniin naaman avulla, ei voinut poikaparka jättää hädässä olevaa neitoa pulaan. Mutta joo, onhan se kovin monipuolista hommaa niin kuin kirjotit. Ei siinä paljoa auta, jos politiikka on itselle hepreaa ja jutun aihe käsittelee juuri sitä. Google on kaveri :D Itse luovutin toimittajan hommien suhteen ainakin vähäksi aikaa. Katsellaan sitten tulevaisuudessa uudelleen, kenties vähän suppeammalla osaamisalueella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gallupien pitäminen ei kieltämättä ole minullekaan suurinta herkkua. Olen itsekin töröttänyt kadunkulmassa kymmeniä kertoja sovittelemassa naamalleni mahdollisimman anelevaa hymyä. Joskus vastaukset saa kasaan viidessä minuutissa. Toisella kerralla kärvistelet kaksi tuntia pikkupitäjän kyläkaupalla, jossa näkyy vaan puhki kulutettuja kasvoja tai juroja murahtelijoita. Mutta tosiaan, onneksi gallupvuoro napsahtaa kohdalleni vaan kerran pari kuussa.

      Poista
  4. Olipa yksi parhaista blogipostauksista mitä oon kuuna päivänä lukenut!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei. Jei. Kiitos! Oma blogisi oli myös ilahduttava yllätys.

      Poista

Suu puhtaaksi!